Gamereactor Network Suomi / Dansk / Svenska / Norsk / English / Deutsch / Italiano / Español / Português / Français / Nederlands
Gamereactor
Kirjaudu sisään






Unohditko salasanan?
Et ole jäsen, Haluan rekisteröityä

Kirjaudu käyttäen Facebook-tiliä
Gamereactor Suomi
artikkelit

Final Fantasy - saaga ilman loppua (1)

Final Fantasy on historian menestyneimpiä pelisarjoja yli sadan miljoonan myydyn pelin kokonaissaldollaan. Oli kuitenkin lähellä, ettei menestystarinaa olisi koskaan päässyt syntymään. Jonas Mäki kertoo kaiken oleellisen tästä RPG-genren tunnetuimmasta sarjasta.


Muistot Final Fantasyn parista ovat monet ja voimakkaat. Emme koskaan voi unohtaa sitä, kuinka Cid uhrasi elämänsä Final Fantasy IV:ssä, kuinka Aeriksen kuolema sai pelimaailman kollektiivisesti vuodattamaan kyyneleitä tai miten pieni musta maagi Vivi jätti sydänsärkevät jäähyväiset ystävilleen Final Fantasy IX:ssä. Final Fantasy on tarjonnut meille pelaajille viimeisen 25 vuoden aikana enemmän tunteikkaita pelihetkiä kuin mikään muu sarja, ja tällä Gamereactorin historian pisimmällä artikkelilla haluamme kiittää Square Enixiä kaikista näistä taianomaisista hetkistä.

Final Fantasyn tarina alkoi 21-vuotiaasta opiskelijasta, joka on juuri keskeyttänyt yliopisto-opintonsa. Elämä olisi voinut moisella vedolla mennä tärviölle, mutta kohtalolla oli Hironobu Sakaguchille muita suunnitelmia kuin sähköinsinöörin ura. Nuori mies löysi nimittäin pian työpaikan pienestä peliyhtiöstä nimeltä Square. Peliala oli 1970-luvun lopussa kokenut karun romahduksen ja 80-luvun alkaessa sitä dominoivat kolikkopelit kotikonsolien kustannuksella. Kun Nintendo vuonna 1983 julkaisi Nintendo Entertainment Systemin ja Shigeru Miyamoton oivallukset alkoivat saada tuulta alleen, alkoi myös kotikonsolien tulevaisuus vähitellen näyttää valoisammalta.

Samaan aikaan länsimaisten roolipelien suosio oli nousussa. Digitaalisessakin muodossa ne toivat silti enemmän mieleen klassiset paperilla ja kynällä pelattavat pöytäroolipelit eivätkä ne yleensä olleet kovinkaan käyttäjäystävällisiä, vaan perustuivat varsin monimutkaisille pelijärjestelmille. Japanissa ne toimivat kuitenkin inspiraationa kokonaiselle sukupolvelle nuoria pelinkehittäjiä. Yksi uranuurtajista oli studio nimeltä Enix, joka ryhtyi kehittämään roolipeliä nimeltä Dragon Quest. Pelistä tuli alkukankeuksien jälkeen miljoonahitti. Squarella suunta oli vastaavasti alaspäin. Huolimatta muutamasta menestyksestä, kuten kaahailupeli Rad Raceristä, oli konkurssin uhka erittäin todellinen. Kun yhtiön loppu näytti jo varmalta, tarjottiin Hironobu Sakaguchille mahdollisuus vielä yhteen yritykseen. Jos loppu oli tulossa, hän halusi lähettää jäähyväiset tyylillä. Tavoitteena uusi roolipeli, jonka nimessäkin paistoi lopun odotus. Se peli oli Final Fantasy.

Hironobu Sakaguchi, mies sarjan takana. Hän jätti Square Enixin osan yhdeksän jälkeen.
Tämä on mainos:

Vielä tänä päivänä Hironobu Sakaguchi muistaa jälkiviisaana mainita, ettei nimi ehkä ollut kovin onnistunut valinta. Kovin lopullista fantasiaa siitä ei tullut, sillä nykyään sarja kattaa 14 pääosaa sekä kahmalokaupalla spin-off-pelejä, joista niistäkin monet ovat saaneet erilaisia esi- ja jatko-osia.

Final Fantasyn julkaisun aikaan vuonna 1987 taistelu seikkailu- ja roolipelimarkkinoista kävi kuitenkin kiivaana. Enixin Dragon Questin toinen osa oli jo julkaistu, ja Segan Phantasy Star ilmestyi kaiken kukkuraksi samalla viikolla Squaren uutuuden kanssa. Kova kilpailutilanne ei antanut armoa, ja Squaren taru olisi voinut olla lopussa, ellei Final Fantasy olisi erottunut hyvällä suunnittelullaan. Visuaalisesta ilmeestä vastasi Vampire Hunter D -mangasta tunnettu Yoshitaka Amano ja musiikin peliin sävelsi Nobuo Uematsu, joka oli tuolloin vielä täysin tuntematon, mutta on nykyään alan arvostetuin säveltäjä. Final Fantasy oli hänelle ja monelle muulle se todellinen läpimurto. Täysin puskista markkinoille ilmaantunut peli ei kuitenkaan ollut Squarelle välitön pelastus. Tuotanto oli ollut lähes itsetuhoisen kallis, mutta pikku hiljaa sana levisi ja tulot karttuivat, mikä piti yhtiön pinnalla.

Vaikka alkuperäinen peli näyttää primitiiviseltä, se sisältää monia perustavaa laatua olevia ominaisuuksia, jotka näkyvät läpi sarjan.

Final Fantasyn läpimurto oli hidas prosessi ja se tapahtui oikeastaan vasta, kun peli julkaistiin Yhdysvalloissa 1990. Siellä sen myyntimäärät löivät täydellisesti sekä Japanin suosituimman roolipelin Dragon Questin että Mega Drivella debyyttinsä tehneen Phantasy Starin. Squaresta tuli hetkessä kansainvälinen tekijä, eikä se jäänyt Nintendolta huomaamatta. Nintendo ymmärsi ulkopuolisten kehittäjien tärkeyden, ja pian yhtiöt sopivat yhteistyöstä, joka muokkasi pelimaailmaa voimakkaasti kokonaisen vuosikymmenen ajan.

Vaikka Final Fantasy upposi amerikkalaisiin kuin häkä, tarkoitti uusi yhteistyö pientä katastrofia eurooppalaisille pelaajille. Nintendolla oli jostain syystä päätelty, ettei vanhalla mantereella ollut kiinnostusta Final Fantasyn tyyppisiin roolipeleihin, joten sillä ei ollut mitään aikomuksia julkaista niitä täällä. "Sortoa" kesti aina vuoteen 1996, jolloin yhtiöiden yhteistyö katkesi, mutta siinä vaiheessa olimme missanneet monien Final Fantasyiden lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Chrono Trigger ja Super Mario RPG - ainakin, jos NTSC-adapteri Super Nintendolle oli jäänyt hankkimatta.

Chrono Trigger luetaan usein maailman parhaimpien pelien joukkoon, mutta Nintendo ja Square eivät julkaisseet sitä Euroopassa.

Nintendo oli myös osasyyllinen todellisessa roolipelien nimikaaoksessa. Länsimarkkinoille saapuessaan nimet ja järjestysnumerot vaihtuivat villisti, mikä teki pelitarjonnan seuraamisesta 90-luvulla tuskallista. Ensimmäinen Secret of Mana -sarjan peli oli esimerkiksi alun perin Seiken Densetsu: Final Fantasy Gaiden. Yhdysvaltoihin saapuessaan se muuttui Final Fantasy Adventureksi, kun taas Euroopassa nimeksi tuli Mystic Quest. Myöhemmin, kun Nintendolta ilmestyi oikeasti peli nimeltä Final Fantasy Mystic Quest, vaihtui nimi Euroopassa Mystic Quest Legendiksi. Ei tosiaankaan ollut helppo tietää, mitä Final Fantasy -peliä - jos mitään - oli ostamassa. Ja pahin käännösörvellys tapahtui Final Fantasyn ensimmäisten jatko-osien kanssa.

Sekä Final Fantasy II:n että III:n kääntäminen englanniksi osoittautui Squarelle ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Vaadittu työmäärä aliarvioitiin molempien kohdalla pahasti, eikä käännöksiä lopulta saatu valmiiksi. Kun tuli aika julkaista sarjan ensimmäinen Super Nintendo -peli Final Fantasy IV Yhdysvalloissa, mentiin sieltä mistä aita oli matalin ja peli nimettiin Final Fantasy II:ksi. Seurannut viides osa oli huikea arviointimenestys, mutta sekin jäi ilman länsimaista julkaisua. Tässä vaiheessa voi jo arvata, että Final Fantasy III -nimen sai Japanin ulkopuolella Final Fantasy VI. Menitkö jo sekaisin? Ei ihme.

Kansikuva Final Fantasy II:sta, joka oli oikeasti Final Fantasy IV. Idän ja lännen eroja sekavimmillaan.

Nimikaaos oli vain yksi ongelmista. Myös tekstisisällön käännöksissä otettiin järkyttäviä vapauksia. Henkilöiden ja paikkojen nimiä muuteltiin häpeilemättä, ja jopa päähahmojen motivaatioita ja taustoja muokattiin täysin erilaisiksi "sopimaan paremmin" länsimaalaiselle yleisölle. Tämä tietysti kertoo karua kieltä pelien tuolloisesta arvostuksesta. Vastaavan tekemistä esimerkiksi elokuville tai kirjoille ei voisi edes kuvitella. Se olisi sama kuin nimeäisi James Bondin Flint Lockwoodiksi tai Tyrion Lannisterin Teuvo Laamaseksi.

Mutta palataan vielä alkuperäiseen Final Fantasyyn. Vaikka peli tuntuu nykypäivänä varsin alkukantaiselta - kummalliselta sekoituksella japanilaista ja länsimaista roolipeliä -, niin siitä huomaa selvästi, että Hironobu Sakaguchi oli jo saamassa langan päästä kiinni. Valikkojärjestelmä, vuoropohjainen taistelu, taikuus ja ilma-alukset olivat asioita, jotka identifioituivat jollain tavalla jokaisessa tulevassa pelisarjan osassa, ja vielä tänäkin päivänä. Ei ole vaikea nähdä miksi monet jäivät Final Fantasyn lumoihin heti ensikosketuksesta. Harva peli tarjosi yhtä syvällisen ja tarinarikkaan pelikokemuksen ja mielenkiintoiset hahmoluokat.

Final Fantasy II:ssa Square kokeili uutta haastavaa tasosysteemiä. Se ei ottanut tuulta alleen, mutta kakkosesta jäi monia muita vaikutteita elämään.

Final Fantasysta kuitenkin puuttuivat vielä persoonalliset hahmot. Siinä missä The Elder Scrollsissa ja monissa muissa länsimaisissa roolipeleissä pelaaja voi luoda oman hahmonsa, japanilaisissa roolipeleissä hahmot ovat lähes aina ennakolta valmiiksi suunniteltuja aina taustoja ja persoonallisuutta myöten. Ensimmäisen Final Fantasyn neljä hahmoa olivat kuitenkin täysin nimettömiä eivätkä pukahtaneet sanaakaan koko seikkailun aikana. Vasta Final Fantasy II:ssa tarina ja vahvat henkilöhahmot nousivat pintaan.

Jatko-osassa Firion, Mario, Guy ja Leon kävivät kapinaan maata säälimättömästi hallitsevaa diktaattoria vastaan tavalla, joka tuntui tuolloin ainutlaatuiselta pelimaailmassa. Tarina tuntui aikuismaisen vakavalta ja antoi osviittaa, että pelit voisivat olla enemmän kuin pelkkiä värikkäitä tasohyppelyitä tai yksinkertaisia urheilupelejä. Final Fantasy II oli merkittävä myös muilla tavoin, eikä vähiten sen vuoksi, että päähahmot saattoivat pelin edetessä vaihtua uusiin tai jopa kuolla pysyvästi. Nykyään vastaavaa näkee erittäin harvoin, sillä muistettavien sankareiden kehittäminen on aikaa ja rahaa vaativa tehtävä. Ja pitäähän sankarin aina selvitä hengissä jatko-osaankin. Final Fantasyn alkuaikoina se ei kuitenkaan koskaan ollut varmaa. Se oli jotain erilaista, mitä Hollywoodin aina niin onnellisiin loppuihin tottuneet länsimaalaiset olimme tottuneet näkemään.

Tämä on mainos:
12 Final Fantasy VI:n sankareista. Gogo ja Umaro puuttuvat, koska ne olivat piilotettuja hahmoja.

Perinne päähahmon menehtymisestä tai katoamisesta jatkui oikeastaan aina Final Fantasy VII:een asti. Merkittäviä sivuhahmoja ja pelattavia seuralaisia saattoi myös missata kokonaan. Final Fantasy VI:n pelanneet eivät välttämättä koskaan tavanneet Umaroa, ja Final Fantasy VII:ssä oli hyvin mahdollista ohittaa monien suosikkivaras Yuffie.

Final Fantasy II:ssa teki ensiesiintymisensä myös vanha herra Cid, joka on sittemmin vieraillut jossain muodossa jokaisessa osassa. Cid oli myös yksi pelattavista hahmoista Final Fantasy VII:ssä. Yleensä Cid on esittänyt pelaajaa auttavaa vanhaa keksijää, ja sen roolin hän veti myös Squaren animaatioelokuvassa Final Fantasy: Spirits Withinissä. Lisäksi Final Fantasyn toinen osa esitteli pelaajille ylisuuret keltaiset kanalinnut Chocobot, jotka nekin muodostuivat Final Fantasyiden vakioedustajiksi. Ratsastettavat lintuset ovat esiintyneet lukemattomissa Squaren peleissä, ja ovatpa ne jopa päässeet pääosaankin Chocobo Racing ja Chocobo's Dungeon -peleissä.

Päinvastoin kuin usein kuvitellaan, Final Fantasy XI on Square Enixin suurin taloudellinen voitto.

Kaikista mielenkiintoisin asia kakkosessa oli kuitenkin se, ettei sillä ollut tarinallisesti juuri mitään yhteistä ensimmäisen pelin kanssa. Kakkonen sijoittui kokonaan uuteen maailmaan, mikä muodostui kilpailijoista erottavaksi tekijäksi pelisarjalle. Esimerkiksi sarjan yleisesti parhaiksi mainituilla Final Fantasy VI:lla ja VII:llä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, ja Final Fantasy X oli täysin erilainen peli kuin IX. Jos pitäisi valita Hironobu Sakaguchin ja Final Fantasy -sarjan suurin neronleimaus, olisi se juuri tämä. Koska sarjalle ei ollut osasta toiseen pysyviä päähahmoja, ei mikään ollut jarruttamassa uusien tarinoiden ja maailmojen luomisessa. Näin esimerkiksi Final Fantasy IX:n maailma oli satukirjamainen, täynnä söpöjä hahmoja, mutta Final Fantasy X:ssä teinit synkistelevät lateksipuvuissa. Final Fantasy XI:ssä seikkailtiin puolestaan verkkoroolipelissä tyypillisemmässä länsimaisessa fantasiamaailmassa.

Tämä on mainos: