Midnight Club: Los Angeles

Oli raikas syyskuinen päivä. Lämpötila oli 90 °F (Rockstar Londonin Philin mukaan vastaava lukema oli 35 °C), mutta kukaan ei kertonut, oliko näin varjossa vai auringossa. No, Willow Springsissä ei varjoja näkynyt, joten liekö tuolla ollut niin väliä. Willow Springsissä ei rehellisesti sanottuna ollut mitään. Ei pajupuita, pusikoita tai lähteitä, vain karua autiomaata ja asvalttia. Mutta toisaalta juuri siksi olimme siellä.

Alustava ohjelma kehotti (ei vain kerran, vaan kolmesti!) käyttämään runsaasti korkean suojavoiteen aurinkorasvaa ja juomaan runsaasti nestettä loppukesän helteessä. Koska olen sinnikäs skandinaavi, vähät veisasin näistä varoituksista. Murphyn lakien mukaan naamani olisi pitänyt muuttua pekonin ja kuplamuovin risteytykseksi, mutta pärjäsin mielestäni melko hyvin. Kun lopulta huolestunut saksalaiskollega huomautti maidonvalkoisen hipiäni alkavan punottaa lähes terveen ihon näköisenä, annoin Philin ruikkia kasvoilleni aurinkorasvaa.

Willow Springs on 55 vuotta vanha moottoriurheiluareena noin tunnin ajomatkan päässä Los Angelesista pohjoiseen. Nigel Mansellin, Michael Andrettin ja jopa John Fogertyn kaltaiset legendat ovat kaahanneet täällä. Eikä rata ole hitaimmasta päästä.

Itse asiassa radalla ajellaan niin kovaa, että ennen kuin sille edes pääsee, täytyy allekirjoittaa sopimus, jossa luvataan olla käräjöimättä järjestäjiltä näiden koko omaisuutta, mikäli liekkikuvioin koristeltu konepelti sattuisi lentämään päähän niin kovaa, että sattuu nielaisemaan silmänsä.

Ilmastoidusta hangaarista löytyy kylmiä juomia, videopelejä ja pikkupurtavaa. Ulkopuolelle viritetystä huikeasta poppikoneistosta pauhaa sikermä pelin biisejä. Klubihittejä lukuunottamatta ääniraita toimii. Rehentelevää hiphopia ja tyylikästä radiohardcorea, eli suunnilleen sitä, mitä tällaislta peliltä odottaisi.

Valitettavasti radiokanavia ei voi itse valita. Olisi ollut siistiä ajellaa pitkin Pacific Coast Highwayta kuunnellen The Travoltasin Pacific Coast Highwayta (jos se nyt olisi pelissä mukana), mutta totta puhuen on aika siistiä ajella pitkin Pacific Coast Highwayta ylipäänsä.

Tämän konsolipohjaisen kiertoajelun mahdollisti herra nimeltä Jeronimo Barerra. Hän on lyhythiuksinen mies, jolla on valtava parta - eikä hän edes omista itse autoa! Sen sijaan hän kulkee töihin joka aamu metrolla kuten paraskin rokkitähti.

"Minulta kysytään usein, mikä on lempiautoni pelissä, ja joka kerta olen vastannut eri tavalla. Kun artikkelit ilmestyvät, on jokaisella uniikki sitaatti", nauraa Jeronimo. "Mutta pidän Datsunin 280Z:sta. Se on siisti auto, ja helppo koristella. Riittää, kun vetää vauhtiviivan katon yli, ja homma on valmis. Mutta pelistä löytyy jotain kaikille. Juttelin aiemmin eri autolehtien tyyppien kanssa, ja kaikki tunnistivat jonkun auton omasta nuoruudestaan."

"Autokulttuuri on iso osa ihmisten elämää. Kaikki muistavat ensimmäisen autonsa, ja kaikilla on joku unelma-auto. En tunne ketään, jolla ei olisi unelma-autoa. Jos jollakulla ei sellaista ole, hän on epäilemättä kommunisti", toteaa Jeronimo ja nauraa taas. "Kuten sanoin, kaikille on jotain, ja henkilökohtaisesti pidän eniten autoista, jotka olisin halunnut, kun olin pieni. Yksi näistä oli Datsun 280Z", sanoo mies, jonka lempilelu oli sähköautorata.

"Pidän Burn Outin kaltaisista peleistä, mutta se ei oikeastaan ole ajopeli. Se on kolarointipeli. Pidän jopa Gridistä, mutta sen ongelma on, että pelaaja on jumissa radalla. Peleissä voi ajaa metsien läpi tai missä vain, ja peli voi tuntua todenmukaiselta simulaatiolta, mutta me haluamme antaa pelaajalle kokemuksen, jossa tämä voi tehdä kaikkea missä tahansa. Joidenkin mielestä yritämme liikaa, mutta olemme työskennelleet tämän pelisarjan parissa jo kymmenen vuotta."

"Se on valtavan pitkä aika, ja tiimi on todella saanut mahdollisuuden kehittyä sinä aikana. Mielestäni tämän todellakin huomaa. Olemme kehittäneet ajan kanssa jotain täysin uniikkia ja erilaista, kaunista, nopeaa... mitä muuta voi toivoa?", kysyy Jeronimo. "Mahdollisuutta vaihdella radiokanavia tai täräyttää ihmismassaan niin, että kädet ja jalat vain lentelevät ympäriinsä kuin paperisilppu mestaruusottelun jälkeen", ajattelen, mutta päätän olla vastaamatta tähän hypoteettiseltä vaikuttavaan kysymykseen.

Niin se vain kuitenkin on, että kanavasurffailu ja massamurha ovat mahdottomia Midnight Clubissa. Ruumisautoja ei näy, ja viikatemies lilluu hotellin porealtaassa sateenvarjodrinkkiä siemaillen. Edes pieni hit'n'run ei onnistu, ja uskokaa - olen yrittänyt. Los Angelesin asukkaat ovat äärimmäisen huomiokykyisiä ja heittäytyvät edestä kun lähestyt juimaa vauhtia. Valinta tuntuu vähintään omituiselta, kun miettii, että pelin takana on kehittäjä, joka on tienannut miljardeja moraalittomuudella ja eettisellä dekadenssilla. Mutta se täytyy vain hyväksyä ja ajaa eteenpäin. Ajaa tutkimaan kaikkea, joka enkelten kaupungilla on tarjottavanaan.

"Kaupunki ei ole aivan tarkka klooni Los Angelesista, vaan pikemminkin karikatyyri, joka vangitsee kaupungin sielun ja tunteen. Kun aloimme tehdä karttaa, totesimme, ettei meidän oikeastaan tarvinnut kuin sisällyttää peliin ne maamerkit, jotka määrittävät Los Angelesia. Kun ajaa kulman taakse ja näkee 7-eleven-kaupan, täytyy tuon 7-elevenin olla pelissäkin. Ajettaessa Rodeo Drivea täytyy Ferragamon, Bulgarin ja muiden Los Angeles -henkisten juttujen olla siellä. Olemme käyttäneet valtavasti aikaa näiden kaikkien asioiden sisällyttämiseen peliin, ja mielestäni lopputulos näyttää todella siistiltä", pohtii Jeronimo kysyessäni, kuinka paljon aikaa studio on käyttänyt Los Angelesin polygonisointiin.

Kaupungin virtuaalinen versio näyttääkin todella siistiltä. Olimme edellispäivänä kävelleet pitkin Colorado Boulevardia ja kostuttaneet kurkkuamme eräässä kuppilassa Santa Monican laiturin vieressä. Ja nyt, vuorokautta myöhemmin, lukuisten mailien päässä samalta rannikolta olin jälleen samassa paikassa. Tarkastelin vuoden 1969 Mustang Boss 302 -autoni ratin takaa Tyyntämerta ja Pacific Parkia. Peli ei ole täysin tarkka kopio, mutta siitä todellakin tunnistaa kaupungin, ja se on siisti tunne. Toinen siisti juttu on The Performance Shop, jossa voi tehdä autolleen lähes mitä haluaa, kunhan rassaajille tarjoaa tarpeeksi kahisevaa.

"Tällä kertaa pelissä ei panosteta vain ulkokuoreen, vaan myös sisätiloja voi muokata. Voit vaihtaa rattia, penkkiä, kojetaulun väriä... tai miten olisi neonvalot nopeusmittarin koristeeksi? Jos pitää auton ulkonäön muokkaamisesta, tarjoaa peli valtavasti mahdollisuuksia. Se ei ole pakollista, mutta tarjoamme siihen tilaisuuden. Jos sinulla on Rockstar Social Club -tili, voit ottaa kuvia ajokistasi ja ilmoittaa sen Rate My Ride -palveluun. Siinä ihmiset voivat arvioida autoasi tai jopa ostaa sen piirustuksen omaa autotalliaan varten", kertoo Jeronimo, mutta unohtaa mainita, että auton alkuperäinen omistaja saa piirustuksista 10 000 dollaria pelissä. Nämä rahat voi käyttää esimerkiksi autotalin laajentamiseen. Verkkotoiminnot eivät kuitenkaan rajoitu vain rehentelyyn.

"Verkkopeli on liitetty saumattomasti uratilaan. Kaupungilla ajellessaan voi halutessaan siirtyä verkkopeliin taukovalikosta nappia painamalla. Pelin valikoita ei tarvitse selailla tai odottaa pelin latautumista. Verkkopeli on koko ajan käden ulottuvilla, ja uskon, että tulevaisuudessa monet pelit tulevat olemaan tällaisia", Jeronimo sanoo. Saumattomuus ei ole kuitenkaan ainoa Midnight Clubin moninpelin vahvuus.

Tarjolla on valtava läjä erilaisia kisamuotoja, joissa pelaajan täytyy päästä paikasta A paikkaan B mahdollisimman innovatiivisella tavalla. Lisäksi pelaaja voi käyttää T-Mobile Sidekickia (joka toimii samalla tavalla kuin GTA IV:n kännykkä) kutsuakseen kasaan jopa kahdeksan hengen ryhmän, joka voi taistella keskenään kymmenessä erilaisessa lajissa. Pelimuodot vaihtelevat lipunryöstöstä perinteiseen kelloa vastaan ajoon. Ei-niin-perinteisellä puolella pelaajalla on käytössään erilaisia keinoja kiusata kavereita, jos onnettaret eivät hymyilekään toivotulla tavalla.

Likaiset keinot tunnetaan myös Powerup-nimellä, ja niiden avulla vastustajan saa joko liukumaan tieltä tai pomppaamaan ilmaan. Tarjolla on myös supervoimia kuten näkymättömyys, immuniteetti muilta Powerupeilta tai pelin hidastus. Pelissä voi myös tehdä omia ratoja, mutta käytännössä tämä tarkoittaa vain omien reittipisteiden määrittämistä valmiilla kartalla.

"Olemme painottaneet tällä kertaa entistä enemmän tarinaa, ja pelissä on useampia välivideoita kuin ennen. Olemme mielestäni onnistuneet tekemään siistin ja hyvinkirjoitetun pelin, jossa on paljon tyypillisiä Rockstar-hahmoja, joten pelistä löytyy jotain myös niille pelaajille, jotka eivät muuten ajopeleistä välittäisi", Jeronimo kertoo, muttei paljasta paljoakaan. Tarinasta tiedetään sen verran, että siinä on Vin Diesel -henkinen päähahmo, joka tykkää kovasta vauhdista. Mitä vindieselimpi on, sitä useampi kuski haluaa haastaa pelaajan, ja mitä enemmän haasteita selvittää, sitä enemmän rahaa ropisee tilille. Ja rahaa tarvitaan. Pelissä on yli neljäkymmentä erilaista autoa, joihin hynää voi pistää haisemaan. Autoja voi muokata kaikissa pelin autotalleissa.

Lamborghineja, Corvetteja ja mitä näitä nyt oli, valinnanvaraa piisaa. Itse käytin lähes koko peliaikani tulipunaisen vuoden -69 Mustangin parissa. Onhan se todella tyylikäs muskeliauto, mutta pääsyy valintaan oli se, että Mustang oli neljästä aloitusvaihtoehdosta ainoa, joka ei näyttänyt perheautolta. Olin paikan päällä ajamassa kilpaa enkä tekemässä suurperheen ostoksia.

Pelattavuuden puolesta homma hoitui tööttäämällä ja kaahaamalla. Vauhti kiihtyi nopeasti niin kovaksi, että alussa oli hankaluuksia, mutta ohjattavuus tuntui niin tarkalta, että pian mutkittelin vaivatta sunnuntaikuskien välissä. Peli tuntui hyvältä, ja kun siirryin aamuauringon paisteesta moottoritieltä Wilshire Boulevardille ja suuntasin kohti Palomar Hotelia (jossa yövyin vierailun aikana), unohdin hetkeksi täysin, että istuinkin ilmastoidussa hangaarissa keskellä polttavaa Kalifornian erämaata.

Autopelifanaatikot ja rallihirmut eivät välttämättä värise innostuksesta valuessaan rauhallisesti pitkin Wilshire Boulevardia, mutta itseni kaltaiselle takapenkkikuskille se aiheuttaa mahtavuudessaan lievää riippuvuutta. Luonnollisesti tämä johtuu pitkälti myös siitä, että olen saanut nähdä samat paikat taksin ikkunasta todellisessa Los Angelesissa. Mutta mikäli pidät Rockstarista ja sarjan aiemmista osista, ja haluat saada kunnioitusta polkemalla kaasupoljinta piittaamatta muiden autoilijoiden hyvinvoinnista, veikkaan, että Midnight Club: Los Angeles on klubi, jossa sinäkin viihtyisit.