Metal Gear Solid V: The Phantom Pain

On 1984 ja vuosi on täynnä merkittäviä tapahtumia. Avaruusluotain Discovery on laukaistu, Ronald Reagan pyrkii uudelleen Yhdysvaltojen presidentiksi ja radiossa raikuvat Bruce Springsteenin sävelet. Afganistanissa kytee vastarinnan siemen Neuvostoliittolaisia miehittäjiä vastaan. Tähän todellisuuteen herää myös Metal Gear Solid V: The Phantom Painin päähenkilö Snake, joka on maannut yhdeksän vuotta koomassa.

Elämänsä parhaiden vuosien lisäksi Snake on menettänyt kotinsa, kätensä ja toverinsa. Phantom Painia edeltävän Metal Gear Solid V: Ground Zeroesin tapahtumat ovat jättäneet Snaken rikkinäiseksi ja arpeutuneeksi sekä ulkoisesti että sisäisesti. Mitä hänen täytyisi tehdä seuraavaksi? Pitäisikö hänen perustaa uusi koti ja armeija? Kostaa kaatuneiden asetoveriensa puolesta? Snake ei ehdi pohtimaan näitä kysymyksiä kovinkaan kauan, sillä sairaalan vuoteesta herättyään hän on vihollissotilaiden, salamurhaajien ja yliluonnollisten olentojen maalitaulu.

Metal Gear Solid V: The Phantom Pain alkaa tutulla tavalla, eli luvassa on useita välivideoita, outoja tapahtumia ja vessahuumoria. Prologin jälkeen tapahtumiin tulee kuitenkin muutos, sillä alle saa hevosen ja eteen levittäytyvät Afganistanin laajat arot. Hideo Kojiman tuotos eroaa täysin hänen aikaisemmin kehittämistään peleistä. Tämä pitää paikkansa erityisesti pelin laajuuden suhteen, sillä Phantom Pain on ehkä jopa sata kertaa Ground Zeroesia suurempi. Kontrollit ja hiippaileminen muistuttavat puolitoista vuotta sitten ilmestyneestä esiosasta, mutta luvassa on suurempia alueita, enemmän tehtäviä, uusia laitteita, parempaa grafiikkaa, dynaamisesti vaihtuvia säätiloja, hiekkamyrskyjä, ruskeakarhuja, kerättäviä yrttejä sekä metsästettävää pienriistaa. Lyhyesti sanottuna Metal Gear Solid -sarja on omaksunut avoimen maailman lainalaisuudet.

Valtava hiekkalaatikko tarkoittaa suurta vastuuta sarjan faneja kohtaan, joiden mieleen avoimet alueet eivät välttämättä ole. Metal Gear Solid -sarja on tunnettu tarkasti rakennetuista ja rajatuista alueistaan, mutta tällä kertaa liikutaan aavikkoisissa maisemissa joita täplittävät geneeriset tukikohdat. Pelin maailma ei muistuta enää aikaisempien pelien tarkasti maalattuja taideteoksia, vaan se tarjoaa pelaajalle pikemminkin tyhjän kankaan johon voi jättää oman jälkensä.

Siirtyminen uudenlaiseen ympäristöön tarkoittaa myös sitä, että vanhat fanit joutuvat muuttamaan pelityyliään. Karttojen jokaisen nurkan opetteleminen ei yksinkertaisesti riitä, vaan muuttuviin tilanteisiin on pystyttävä mukautumaan. Hyvä esimerkki tästä löytyy tehtävästä, jossa minun täytyi etsiä käsiini kallista lastia kuljettava kuorma-auto. Aluksi minulla ei ollut hajuakaan sen sijainnista, mutta vihollisen leiristä löysin sen ajoreitin kuvaavat dokumentit.

Tässä vaiheessa minun täytyi tehdä valinta siitä, kuinka lähestyisin kyseistä kolonnaa. Piiloutuisinko tienvarteen ja pysäyttäisin ajoneuvot piilotetuilla räjähteillä? Tällä tavalla saattaisin toisaalta tuhota vahingossa myös kohteena olevan kuormurin. Ehkä yrittäisin kaapata sen silloin, kun se ei ole vielä saavuttanut aseistettua saattuettaan? Vaihtoehtoja on lukuisia ja peli tuo tässä mielessä mieleen esimerkiksi Hitman-sarjan.

Varusteet eivät kuitenkaan kasva puissa ja niitä pitää aktiivisesti olla etsimässä. Suuri osa Metal Gear Solid V: The Phantom Painin kokemusta on Snaken Mother Base -päämajan uudelleen rakentaminen. Samoin kuin Metal Gear Solid: Peace Walkerissa pelaaja voi kidnapata vihollissotilaita ja lennättää nämä tukikohtaansa. Ajan kuluessa "vapaaehtoiset" voi sitten rekrytoida erilaisiin tehtäviin päämajassa sekä maailmalla. Pelaaja voi myös kuljeskella vapaasti tukikohdassa, tarkistaa aseistusta ja laajentaa sitä yhä suuremmaksi. Pidin kovasti ideasta. Se on jokaisen pelaajan virtuaalinen MGS-koti, jossa yhdistyy oman palkka-armeijan managerointi ja koukuttava rakentaminen.

Kokonaisuutena The Phantom Painin tyyli on jännittävä ja painostava. Teemaltaan ja tarinaltaan peli on nimittäin vakavampi ja synkempi kuin koskaan ennen, joten paikoittainen vessahuumori sopii sekoitukseen entistä huonommin. Snaken ääniroolissa kuullaan tällä kertaa David Hayterin sijasta Kiefer Sutherland, joka ei ole hullumpi, mutta jonka esitys on hieman tasapaksun tylsä.

Kojima on selkeästi halunnut tehdä pelistä tylymmän ja brutaalimman. Snaken seikkailu tuntuukin entistä vähemmän kevythenkiseltä agenttiseikkailulta ja enemmän kylmältä sotilaskokemukselta, jossa käsitellään menetystä, kostoa ja lapsisotilaiden kohtaloita. Dialogi on sen mukaista, ja mukaan mahtuu myös runsaasti sarjalle tuttua äärimmilleen pingotettua mahtipontista paatosta.

Testisessioni kesti yhteensä 30 tuntia, mutta se ei riittänyt pelin läpäisemiseen. Niinpä arvosanan antaminen jää varsinaiseen arvioon. Tilaisuus tarjosi kuitenkin lukuisia ikimuistettavia hetkiä, jotka jättivät kaipaamaan lisää. Synkkä ja aikuisempi ilmapiiri ei ole varsinainen miinus, ja vaikka tarinan rytmitys nikotteli, niin itse pelattavuus oli todellinen tähti. Kuten Kojima lupasi, välivideoita on vähemmän ja peli tuntuu kaikin puolin helpommin lähestyttävältä. Se tarjoaa myös todella paljon mielenkiintoista ja vaihtelevaa pelattavaa - huomattavasti enemmän kuin aikaisemmat osat.

Metal Gear Solid V: The Phantom Pain on laadukas avoimen maailman peli ja sen parissa saa vierähtämään todella paljon aikaa. Jos pelin loppupuolisko on yhtä hyvä, niin kyseessä voi olla jopa vuoden parhaimpia pelejä.