Dirt Showdown

Dirt Showdown on neljäs osa Codemastersin nykyisessä rallisarjassa. Sitä ei kuitenkaan tule pitää suorana jatkona kolmelle aiemmalle osalle. Varsinainen Dirt 4 häämöttää vasta tulevaisuudessa, kun taas Showdown keskittyy yksinomaan niihin aspekteihin, jotka Dirt-sarjassa tuotiin klassisen rallin oheen. Luvassa on siis wub wubia, vaihtoehtorockia, yleisötapahtumien henkeä ja kontaktipitoisia derbyjä.

Peli jakautuu karkeasti kolmeen kilpailutyyppiin, joista kaksi on esiintynyt sarjan aiemmissakin osissa. Paluun tekevät rallicross-henkiset kilpailut suljetuilla radoilla sekä gymkhanasta jalostetut Hoonigan-tapahtumat. Uutena haarana mukaan on lisätty suoraviivainen romuralli, joka on myös kolmikosta se viihdyttävin kisatyyppi - ainakin moninpelinä.

Aiemmat osat kolunneena Dirt Showdown tuntui pitkään ristiriitaiselta ja pinnalliselta. Vaikka tuotantoarvojen puutteesta Codemastersia ei voi syyttää - onhan peli visuaalisesti odotetun näyttävä, ja erityisesti yötaivaan alla välkkyvät valaistustehosteet ovat maukkaita -, pelistä tuntui puuttuvan se jokin, joka tempaa mukaansa ja pakottaa ajamaan "vielä yhden" kilpailun. Ajomallia on yksinkertaistettu kovalla kädellä, vaikeustasot on viritetty verrattain alas ja jopa itse kolarointi tuntui vaarattomalta esimerkiksi Flatoutin luut murskaaviin tälleihin nähden.

Uramuotoa ei paljon auta sekään, että huomattava osa rataympäristöistä on itse asiassa kierrätystä kahdesta aiemmasta Dirtistä. Uusia alueita ovat San Francisco, Miami ja Nevada, mutta Showdownissa päristellään myös Dirt 3:n Lontoossa, Tokiossa ja Coloradossa sekä Dirt 2:n Bajassa. Kisoissa pärjäämällä avataan uusia kilpailuja sekä ostetaan ja päivitetään autoja, mutta tässäkään ei ole mitään uutta. Pahemmanlaatuinen tylsistyminen oli jo iskeä, kunnes vihdoin vaihdoin tekoälyä vastaan kilpailun moninpeliin.

Moninpeli muuttaa Dirt Showdownin täysin. Siinä missä tietokonevastusten tuuppiminen ei anna syytä riemunkiljahduksiin, on muita ihmisiä vastaan ajaminen usein villin kaoottista ja kovaäänistä mellastamista. Moninpeliin sisältyy myös pelimuotoja, joita ei yksinpelin puolella ole mahdollista pelata, ja samalla ansaitaan brassailuoikeuksia kisoista kertyvillä kokemustasoilla.

Codemasters on tehnyt moninpelin kannalta muutamia nokkelia ratkaisuja pelimuotojen sääntöihin. Esimerkiksi klassisessa romurallissa ei ajeta siitä, kuka selviää ehjänä viimeiseksi, vaan jokainen nokkakolari, kylkipusu ja vastustajan tuhoaminen napauttaa plakkariin määrätyn määrän pisteitä. Tällä vältetään derbyjen alkuvaiheen kyräily ja päästään heti läiskimään peltiä myttyyn. Viimeisen puolen minuutin aikana tarjottavat tuplapisteet puolestaan johtavat loppuhuipennukseen, jonka aikana voi vielä moni sijoitus muuttua.

Hieman eksoottisempia - joskaan ei täysin uniikkeja - moninpelimuotoja edustavat muun muassa erilaiset lipunryöstön ja hippaleikin variaatiot, joita pelataan avoimilla kentillä ja jotka käyvät nopeasti täysin kahjoiksi kahdeksan pelaajan jahdatessa toisiaan.

Romurallien ja lipunryöstöjen osalta pelkistetty ajofysiikka toimii jopa pelin eduksi, koska autot eivät spinnaile jatkuvasti ja huolellisen ohjaamisen sijaan pelaajat voivat keskittyä puhtaasti itse toimintaan. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa rallicrosseista ja Hooniganista, joihin Dirt 3:n aavistuksen realistisempi ote sopisi ehkä paremmin. Kasiradoilla ja kaduilla olisi hauskaa päästä kunnolla revittelemään, mutta sivuluisut jarruttavat vauhtia siinä määrin, etteivät pelin ruosteiset rouskut jaksa vääntää mutkia leveästi kahva edellä. Toisaalta Hooniganissa ralliautot tuntuvat tekevän trikkejä miltei puoliautomaattisesti, kunhan muistaa kiskaista käppäristä oikeaan aikaan.

Lienee sanomattakin selvää, että Dirt Showdown on suunnattu aivan eri yleisölle kuin perinteiselle ralliväelle. Se on kaahailu, jossa jarru on vain muodollisuus ja nitron ahkera polttaminen vie voittoon. Nitromittari itse asiassa peittää kaikki normaalit mittaristot, kuten nopeusviisarin ja vaihdeilmaisimen. Ei siis ole yllättävää, ettei manuaalivaihteita tueta. Nitro latautuu hitaasti itsekseen, mutta suurempina hörppäyksinä sitä saa takaisin runnomalla vastustajia seinään. Pelaajia kannustaan näin likaiseen peliin, ja oikeaoppisen siisti ajotyyli voi olla jopa hitaampi tapa maaliin.

Dirt-fanien kannalta tällainen irtiotto pääsarjasta voi olla hämmentävä ja kiistanalainenkin veto, joka epäilemättä jakaa yleisöä kahtia. Mutta kenties se toimii lopulta sarjan eduksi. Jos Showdown tarkoittaa sitä, että Codemasters on erottamassa bilerallin ja "oikean" rallin omiksi haaroikseen, jatkossa tiedossa voi olla sisällöllisesti eheämpiä kokonaisuuksia, jotka linkittyvät toisiinsa lähinnä uuden Racenet-tulospalvelun kautta. Dirt Showdown on ensimmäinen palvelua hyödyntävä peli ja saa palvelun kautta mm. yhteisöllisiä haasteita, joissa yhteisö työskentelee tiettyä päämäärää kohti. Pelissä voi myös helposti heittää haasteita kavereille, joskaan Need for Speedin Autologin kattavuuteen systeemi ei vielä yllä.

Dirt Showdown on joka tapauksessa hyvä moninpeli. Se ei täytä odotuksia yksinpelinä eikä se ole sisällöllisesti järin kunnianhimoinen, mutta kavereiden kurmottaminen verkossa tai jaetulla ruudulla toimii kevyenä kesäviihteenä ilman turhia kommervenkkejä.