Starhawk

Hyvästä on aina vaikea parantaa. Starhawkin edeltäjä Warhawk oli innovatiivisuudessaan yksi Playstation Networkin parhaista moninpeleistä. Aikaa siitä on kuitenkin kulunut jo viisi vuotta. Pitkän odotuksen jälkeen fanit palkitaan viimein Starhawkilla, joka siirtää futuristisen toisen maailmansodan ajoneuvoräiskinnän jännästi länkkärimaailmaan. Osallistumisen kipukynnystäkin Warhawkista on laskettu, sillä Starhawkissa on ihan näppärä yksinpeli sen saloja opettamassa.

Starhawkin yksinpeli sijoittuu futuristiseen villiin länteen, jossa mustangien sijasta ratsastetaan hävittäjästä robotiksi muuntautuvilla Hawkeilla sun muilla menopeleillä. Vaikka lyhyehkön kampanjan onkin tarkoitus lähinnä opettaa pelaaja Starhawkin tavoille, sen animoiduilla sarjakuvaruuduilla kuljetettu juoni päähenkilö Emmetin vaiheista on pätevästi kerrottu. Kultaryntäys on muuttunut Rift-ryntäykseksi, kun mystistä sinivihreää Rift-energiaa metsästetään henkilökohtaisen hyvinvoinninkin kustannuksella.

Vastassa ovat energiaan hieman liian läheisesti tutustuneet Outcastit, jotka ovat kovasti eri mieltä energian omistajuussuhteesta mainarien kanssa. Pahukset käyvät kimppuun samoilla aseilla kuin pelaaja itsekin. Vähitellen eskaloituvan tarinan aikana tutustutaan niin rynnäkkökivääriin, raketinheittimeen, kiikarikivääriin, aseistettuun jeeppiin kuin Hawk-hävittäjiinkin sekä käyttäjän että vastaanottajan ominaisuudessa. Pelkällä henkilökohtaisella osaamisella ei pitkälle pötki, joten kiertoradalla olevalta tukialukselta tilataan erilaisia rakennuksia valloitusta pönkittämään. Linnoittautumiseen löytyy niin muuria kuin tykkitorniakin. Itse tukikohtaan voi rakentaa asevarastoa, tarkka-ampujatornia, ajoneuvovarikkoa kuin suojakenttääkin. Samat tönöt toimivat myös moninpelin puolella. Rakentaminen on rajoitetusta kuvakulmasta huolimatta nopeaa ja helppoa jopa taistelun tiimellyksessä. Energiaa rakentamiselle saadaan joko tapoista, kentistä löytyvistä tynnyreistä tai Rift-lähteistä.

Tasapainostaan huolimatta valikoima on Hawkeja lukuun ottamatta kovin perinteistä ja hivenen tylsää. Outcastit eivät nekään tuo mitään uutta kaksijalkaisten avaruusötöjen kansoittamille räiskintäkunnaille ulkoasultaan tai toimintatavoiltaan. Erikoisinta ja samalla parasta antia ovat hävittäjä- ja robottimuodoissa tuhoa kylvävät Hawkit. Muuntautumisen voi tehdä lennosta koska tahansa tilanteen mukaan. Lentäessä peruskonekiväärien kaveriksi voi poimia värikkäiden ikonien osoittamia hakeutuvia lasereita, rypälepommeja sun muita vastustajan päivän pilaajia. Ketterät hävittäjät pystyvät melkoisiin manöövereihin, ja moninpelissä taitavan pilotin perässä pysytteleminen on lähestulkoon mahdotonta.

Perusnätti ja sekä hyvillä ääniefekteillä että näyttelyllä varustettu Starhawk ei jää häpeämään kaltaistensa joukossa, vaikka ei mitään ennennäkemätöntä ruudulle tuokaan. Eri planeetat ovat ulkoisesti toisistaan mukavasti poikkeavia, ja ruudunpäivitys rullaa tasaisesti isoissakin väännöissä. Aseiden äänissä on sitä itseään ja taustamusiikki rytmittää yksinpeliä sekä moninpeliä hyvin.

Moninpeli on joka tapauksessa Starhawkin pulla ja rusinat. Moninpelimuotoja on lukuisia, joskin suurin osa hyvin perinteisiä. Tappokisat, lipunryöstö ja muut perinteiset muodot kärsivät valitettavasti siitä, että tukikohdan kilpavarustelu johtaa nopeasti pattitilanteeseen, jossa vain kaikkein taitavin lipunryöstäjä voi päästä hengissä ulos lipun kera vastustajan tykkitorneja kihisevistä kuolonlinnakkeista. Tappokisoissa väännetään joko yksi tai tiimin kanssa muita vastaan.

Jännin variaatio näistä oli pelkillä Hawkeilla käytävä Dogfight, joka kaoottisuudestaan huolimatta oli mukava poikkeus muihin moninpeliräiskintöihin. Korppikotkamentaliteetti oli ilmeinen, sillä pahasti käryttävien puolikuolleiden Hawkien perässä oli taatusti joukko tappo-osumaa jahtaavia kanssapelaajia. Zones -muoto on sen sijaan paljon mielenkiintoisempi, sillä siinä tarkoituksena on hallita yksittäisiä alueita joko puolustamalla henkilökohtaisesti tai rakentamalla paikalle riittävää automaattista puolustusta. Tehokkaat yhteishyökkäykset eivät pysähdy nopeasti kyhättyyn muuri- ja tornikokoelmaan, joten peli aaltoilee hyvin alueelta toiselle. Allekirjoittanutta häiritsi hieman toiminnan liiallinen hektisyys, joka antoi liikaa sijaa reaktioräiskinnälle ja liian vähän oikealle taktikoinnille. Klaanimatseissa tilanne voi olla toinen, mutta itse olisin toivonut jonkin pelimuodon mahdollistavan fiksun yhteistyön kautta pärjäämisen väkkäränä pyörimisen sijaan. Tähän tosin saattaa tulla muutos, jahka pelaajakunta oppii toimimaan uusien lelujensa kanssa tehokkaammin.

Stawhawkin "Rakenna ja Taistele" -systeemi on mielenkiintoinen (vaikkakaan ei ainutlaatuinen) ja futuristiseen villiin länteen vietynä jopa uniikki. Palaset on pistetty kasaan ammattitaidolla, mutta teemaa tai pelielementtejä ei ole uskallettu vielä sellaisiin sfääreihin, joihin niiden potentiaali olisi yltänyt. Tulevat päivitykset ja tasapainotukset kuitenkin takaavat, että peli viipynee pitkään Playstation Networkin suositumpien moninpelien joukossa.