Alkuperäinen, pelkällä Joyride-nimikkeellä kulkenut peli oli yksi Microsoftin Kinect-liikeohjauslaitteen julkaisupeleistä. Käsien summittaisesta heiluttelusta on nyt jatko-osan kohdalla luovuttu perinteisemmän kisatuntuman toivossa. Omaa Xbox-hahmoa hyödyntävän uratilan lisäksi mukana on avattavia kiesejä, kilpailua yksin ja kavereiden kanssa sekä pieni positiivinen yllätys muuten perinteiseen kevythenkiseen kaahailuun.

Joy Ride Turbossa ura on jaettuna pala palalta avattaviin turnauksiin ja ajoneuvojen teholuokkiin. Käytännössä peli pyörittää noin kymmentä eri rataa pitkin hitaasti vaikeutuvia kisapaketteja. Pelkällä ajotaidolla ei tarvitse pärjätä, sillä mukana ovat myös sarjakuvamaiset aseet raketeista jääpalikaksi muuttamiseen. Lisäksi sivuluisuilla, valtavilla hypyillä ja niiden aikana tehtävillä simppeleillä tempuilla voi tienata turboa, jolla karauttaa ohi siinä viimeisessä kaarteessa voittoon. Tekoälyn tarjoaa kohtuullisen hyvän vastuksen, mutta tukeutuu osittain kuminauhamenetelmään, jossa pelaaja ei koskaan jää liian kauas pääkahinasta.

Autoluokkia on muutama erilainen, mutta niiden erot hyvin kevyen realismin takia ovat lähinnä kosmeettiset. Muskeliautoissa on vääntöä, sporteissa huippunopeutta ja niin edelleen. Uusia autoja saa löytämällä kenttiin piilotettuja osia kisojen aikana kolme kappaletta per uusi malli. Kaikki vähänkin pidemmät mutkat voi vetää kylki edellä läpi, iskien turbon ulostulossa päälle. Vaikka ajotuntuma ei juuri oikean maailman fysiikasta välitä, se on simulaatiorajoitteisuudestaan huolimatta johdonmukainen ja vauhdikas.

Hitusen tasapaksun uran vastapainoksi peli onnistuu yllättämään pirteillä stunttiareenoillaan. Niissä kisailu jätetään sikseen ja keskitytään zoomailemaan pitkin mielikuvituksellisia maisemia. Normaalien ratojen tapaan stunttiareenoilta löytää uusia osia uusiin autoihin ja tienaa rahaa niiden ostamiseen. Areenoita on valitettavasti vain kaksi, mutta molemmat tarjoavat paljon keskeytyksetöntä ja sulavaa paahtamista läpi korkkiruuvien ja silmukoiden, tarjoten mahtavia hyppyjä ja pystysuoraa seinää pitkin ajamista. Onkin hieman sääli, että vaikka peruskenttien yleisilme on värikäs, ne eivät sisällä kuin osan siitä näyttävyydestä ja sekopäisyydestä jota areenat tarjoavat.

Joy Ride Turbo täyttää kaikki ne osa-alueet, joita nykyään kevyiltä ajopeleiltä edellytetään. Mario Kartin ystävät ovat pelin kanssa välittömästi kotonaan. Moninpelikin onnistuu neljältä pelaajalta jaetulla ruudulla ja kahdeksalla netin kautta. Nettipelin toimivuutta en valitettavasti päässyt testaamaan peliseuran puutteen takia. Ainoa käynnistynyt peli oli taas kovin tahmainen, eikä oikein antanut kuvaa nettikisan meiningistä. Jos autostuntteihin perustuvaa areenapuolta olisi viety enemmän eteenpäin, Joy Ride Turbossa voisi olla enemmän persoonallisuutta. Nyt se on "vain" perusvarmasti toteutettu genrensä edustaja.