Haze

Hazelta oli lupa odottaa paljon. Peli on omintakeisen TimeSplitters-sarjan ja persoonallisen Second Sightin tehneen Free Radical -studion käsialaa. Sodankäynnin käsittely yksittäisen taistelijan näkökulmasta sai tarinan kuulostamaan mielenkiintoiselta, räiskintäpelien tarinat kun ovat yleensä lapsellisia vitsejä. Teknisesti pelin oli määrä olla kovaa luokkaa, koska pelkästään Playstation 3:lle julkaistavassa pelissä ei ole tarvetta välimallin ratkaisuihin eri konsolien erojen takia. On sääli, ettei Hazesta lopulta löydy mitään erityisen hyvää ja parhaat ominaisuudetkin ovat keskinkertaisia.

Haze sijoittuu vuoteen 2048 jonnekin Etelä-Amerikan sademetsiin, jossa Mantel-yhtiön yksityisarmeija sotii talonpoikien sissiarmeijaa vastaan. Mantelin sotilaiden ylivertaiseen varustukseen kuuluu Nectar-taisteluhuume, jonka tykittäminen kesken taistelun terästää aisteja ja nostaa suorituskykyä. Pelaaja ohjaa Shane Carpenteria, idealistista Mantelin kersanttia, jota työnantajan toiminta alkaa arveluttaa jo ensimmäisten taistelutehtävien aikana. Nectar nimittäin tuntuu virtaavan palkkasotilaiden suonissa silloinkin, kun annostelijan nappia ei paineta. Muita selväjärkisempänä yksilönä Shane alkaa pian nähdä huumehuurujen ja valheiden taakse.

Hazen alku toimii totuttuun tapaan opetteluvaiheena. Ensimmäisissä tehtävissä posautellaan vastarintaliikkeen sissejä osana Mantelin iskuryhmää. Nectaria annostelemalla viholliset korostuvat maastosta oranssilla korostusvärillä ja tappotyö sujuu leikiten. Nectarin vaikutuksesta ruumiitkin näyttävät haihtuvan ilmaan kuin videopelissä. Nectarin napostelussa on riskinsä, sillä yliannoksen ottamalla kaikki pelihahmot muuttuvat kohteen näköiseksi ja liipaisinsormikin toimii omia aikojaan. Muut Mantelin sotilaat kuvataan sokeasti firman propagandaan uskoviksi sotahulluiksi piripäiksi ja kersanttikollega Morgan erityisen kylmäksi fasistiksi. Valitettavasti teksti on heikkoa ja ääninäyttely teennäistä, ja häviää jopa Army of Twon jossain määrin toimivalle hönöilylle.

Alun ristiriitaiset pelikokemukset antavat hyvän kuvan koko pelistä. Taistelut ovat tuiki tavallista perusräiskintää. Kiihkeimmän paukkeen ajan viihtyy, mutta suvantokohdissa ehtii harmittelemaan omaleimaisuuden puutetta ja loputtomia kauneusvirheitä. Aseet ovat tismalleen samat kuin kaikissa muissakin peleissä, ja käytännössä koko pelin selviää mainosti läpi pelkällä rynkyllä. Taistelutoverit sotivat ajoittain hyvin, mutta myös änkeävät pelaajan tulilinjalle vähän väliä. Vihollisten tekoälyssä ei ole mitään mainittavaa. Äänitehosteet ovat perustasoa, eli aika latteita. Ajoneuvojen fysiikan mallinnuksessa vajotaan kelvottomuuden rajalle. Ensimmäinen maasturiini osunut singon raketti heitti ajoneuvon nokalleen pystyyn, ja siihen asentoon maasturi jäikin. Seuraava raketti ei suinkaan riepottanut autoa nurin, vaan sai sen pomppimaan edelleen nokallaan kymmeniä metrejä kanjonin laitaan. Ajotuntuma on äkkiväärän ohjattavuuden takia melkein yhtä huono. Rakenteellisesti peli on standardi umpitunneli, etenemissuuntia on siis vain yksi tutkimusmatkailulle ei ole tilaa.

Graafisesti peli on yhtä lailla epätasainen. Monet sisätilat ovat autioita ja tympeitä, mutta silloin tällöin vastaan tulee aika hieno ulkomaisema. Pelihahmot ovat periaatteessa tarkasti tehty, mutta kasvoanimaatio on kuollutta. Yleisesti ulkoista toteutusta vaivaa yksityiskohtien huolimattomuus. Esimerkiksi metrin päästä maata kohti loimottava kuljetuslentokoneen turbiinimoottori ei nostata pölyä tai tuiverra heinikkoa. Mitätön pikkuseikka sinänsä, mutta muutenkin kauneusvirheiden riivaamassa pelissä tällaisilta hutiloinneilta on vaikea ummistaa silmiään. Myöhemmin kohdataan ilmataistelujakso, joka päättyy surkuhupaisan aneemisesti: Möhkälemäinen rynnäkkökone räjähtää taivaalle pikkuruisena tussahduksena ja maahan putoaa kaksi roskakorin kokoista romunpalaa. Tällaiset rimanalitukset ällistyttävät, etenkin kun studion kerrottiin käyttäneen viimeisen puolen vuoden lykkäyksen lähes pelkästään viimeistelyyn ja pintasilauksiin. Merino-kapinallisjohtajan paidankauluksetkin välkkyvät ja räpsyvät jokaisessa välianimaatiossa, ja pelin finaalia edeltävän ajoneuvotaistelun koostossa on oiottu koomisen ronskisti.

Positiivista kierrettä sekä tarinaan että pelattavuuteen haetaan Shanen Nectar-vieroituksesta. Ajoittain Shanen taistelupuvun Nectar-järjestelmä reistailee ja annostus häiriytyy. Silloin pelaaja näkee painajaismaisia vilahduksia "todellisesta" maailmasta, jossa ammutut viholliset makaavat maassa huutaen ja verissään. Väistämätön kapinallisjoukkoihin siirtyminen ei kuitenkaan muuta pelattavuutta miksikään, sillä kapinallisriveihin siirtymisen myötä avautuvat erikoisliikkeet - aseen ryöstö, kuolleeksi tekeytyminen, heittäytyminen ja miinojen hautaaminen - ovat melkoisen yhdentekeviä. Mantelin sotilaille voi aiheuttaa Nectar-yliannostuksen muutamallakin tavalla ja siten saada viholliset ampumaan toisiaan, mutta yleensä on helpompaa ja nopeampaa yksinkertaisesti ampua viholliset nurin parilla sarjalla. Tarinan kulkukin jää lopulta ennalta arvattavaksi. Mielikuvituksettomuudestaan ja ontuvasta kerronnastaan huolimatta tarina on Hazen paras osa-alue, sillä siinä on sentään yritystä ja kunnianhimoa lisäpisteen arvoisesti.

Lopuksi lisäammuksia Playstation 3 -ilkkujille: Haze vaatii vajaan kymmenen minuutin asennusvaiheen ensimmäisellä käynnistyskerralla (3,8 gigatavua). Peli ei pyöri todellisuudessa 720p-teräväpiirtotarkkudella, vaan kuva skaalataan 576p-tarkkuudesta.