Viimeaikaisen zombibuumin keskellä alkaa tuntua siltä, että toimintapeliä ei ilman eläviä kuolleita voi tehdä. Lähestymistapoja aiheeseen on onneksi monia, ja yhtä niistä kokeilee Tequila Works uudella XBLA-pelillään nimeltä Deadlight. Tällä kertaa aivoja ja ihmislihaa halajavat ovat vallanneet Seattlen Avaruusneuloineen. Suoraviivaisen räiskinnän sijaan keskitytään pakenemiseen ja kevyeen pulmanratkontaan.

Päähenkilöä esittää tällä(kin) kertaa jäyhä mutta rohkea Randall. Ystävistään ja perheestään eroon saatettuna hän joutuu hyppimään, väistelemään, vääntelemään vipuja ja ajoittain taistelemaan zombien kanssa rakkaansa löytääkseen. Kevyesti toiminnan taustalla sarjakuvamaisin välinäytöksin rullaava tarina ei missään vaiheessa tarjoa kunnon motivaatiota etenemiselle. Randallia lukuun ottamatta ääninäyttely on keskitasoa, muttei särähdä korvaan pahasti. Ajoittain pelataan pieniä pätkiä muistoja tai unia, jotka tuovat pientä eloa tarinan henkilöille; mutta vain pientä.

Hyppimisen ja kiipeilyn lisäksi Randall etenee vain noin kolmen tunnin kampanjan läpi käyttelemällä nappeja, käynnistelemällä generaattoreita ja työnnellen laatikoita korkeammalle päästäkseen. Kaikki tämä on nähty jo niin monta kertaa muissa kevyitä pulmia sisältävissä tasoloikkapeleissä, että genren toivottaisiin keksivän itsensä uudelleen mahdollisimman pian. Pulmat ovat hyvin yksikertaisia, ja niiden ratkaisut ilmeisiä.

Zombinlahtaukseksi Deadlightin toiminta ei missään vaiheessa taannu. Pistoolin ja haulikon ammuksia on rajallisesti ja zombeja lähes loputtomasti. Ensimmäisenä aseena toimiva palokirves on kömpelö, ja toimii lähinnä yhtä tai kahta vihollista vastaan, sillä sen heiluttelu syö staminaa. Kun stamina loppuu, Randall jää haukkomaan henkeään (yleensä viimeisen kerran). Yhdeksän kertaa kymmenestä tarkoitus onkin vältellä epäkuolleita, ajaa niitä ansaan tai hyödyntää ympäristöä edukseen.

Isoin poikkeus tasaiselle syödyksi tulemisen välttelemiselle tulee keskimmäisessä pelin kolmesta näytöksestä. Siinä Randall joutuu varsin käsittämättömästi hervottomalle äkkikuolemia tolkuttomasti viljelevälle esteradalle. Hieman kankeat kontrollit yhdistettynä käytännössä ulkoa opeteltaviin kohtiin nostaa verenpainetta tyynemmässäkin ihmisessä. Ja kun koko kohdalla ei tunnu olevan mitään pelin sisäistä logiikkaa, kaikki tuntuu niin kovin turhalta. Ensimmäinen näytös onkin pelin selkeästi paras osuus.

Sivulta kuvattu ja siluetteihin vahvasti nojaava Deadlight on ajoittain erittäin näyttävä tapaus. Pimeys ja ajoittain rojua täynnä olevat kohdat tosin vaikeuttavat ajoittain itse kentän hahmottamista. Lisäksi zombit siirtyvät välillä taka-alalta varsinaiseen etualaan. Syvyyden hahmottaminen tässä tapauksessa on välillä haastavaa ja turhauttavaa. Lisäksi esimerkiksi keskivälin tasoloikkakohdassa tuntuu totaalisen idioottimaiselta, että Randall on keinotekoisesti sidottu kahteen liikeulottuvuuteen toisten hahmojen käyttäessä kaikkia kolme ulottuvuutta edetäkseen.

Etenkin paljon syvyysnäkyvyyttä tarjoavissa alkupuolen pätkissä on hiljaisen maailmanlopun tunnelmaa. Muutenkin tekijät ovat pyrkineet hitaasti kuolevan maailman kuvaamiseen jatkuvien räjähdysten ja räimeen sijaan. Äänimaailma komppaa hyvin mukana, eikä ylly teatraaliseen orkestrointiin. Pelin intromusiikki ansaitsee erityismaininnan kauneudessaan ja haikeudessaan.

Kliseisyydestä pahasti kärsivä Deadlight on "taas yksi zombipeli" monien muiden joukossa. Epätasaisesta kenttäsuunnittelusta ja epäreiluista äkkikuolemista kärsivä tuotos ei missään vaiheessa nouse aihepiirinsä yli tekemään mitään odottamatonta. Tyylivalinta on sinänsä onnistunut, ja toimii käytännössä ainoana valopilkkuna muuten aivottomassa toiminnassa.