Ninja Gaiden 2

Tokiosta kuuluu kummia. Salaisten tiedustelulähteiden mukaan pahan kätyrit kokoavat voimiaan ja aikovat herättää henkiin itse pirun ikiaikaisesta haudastaan. Samoihin aikoihin neljä voimakasta demonia ilmestyy eri puolille maailmaa. Tuomionpäivän lähestyessä ihmiskunnan ainoa toivo lepää Ryu Hayabusan, vaikutusvaltaisen ninjaklaanin viimeisen edustajan, käsissä.

Tarinan runko on tavanomaista supersankarihöttöä, mutta Ninja Gaiden 2 tullaankin muistamaan toimintansa ansiosta. Ryun ohjaaminen ei ole sen hankalampaa kuin muissa vastaavissa peleissä, mutta liikkeissä on aivan omanlaista ketteryyttä. Ryu ylittää rotkot juoksemalla seiniä pitkin, kiipeää ylös loikkimalla kahden pilarin välissä ja syöksyy vihollisten kimppuun kuin tuulispää. Jo ensimmäisessä osassa kiitelty taistelusysteemi tarjoaa edelleen runsaasti syvyyttä, vaikka toiminta nojaa periaatteessa vain kahteen näppäimeen. Taistelun perusteet selviävät nopeasti ja pian Ryu latoo baletinomaisia sivalluksia, tempaisee vastustajansa ilmaan ja syöksyy tämän kanssa maahan hiljentäen kaverin silmänräpäyksessä. Tässä välissä lienee syytä muistuttaa, että pelin väkivalta on varsin häpeilemätöntä. Ninja Gaiden 2 on syytä jättää kaupan hyllylle, jos pelatessaan ei halua ottaa verikylpyä eikä nähdä sadoittain irtoraajoja tai katkaistuja torsoja.

Irtoraajat eivät ole pelkkää kuorrutetta, vaan niillä on myös pelimekaaninen tarkoitus. Loukkaantuneet viholliset voi eliminoida tehokkaasti uusilla brutaaleilla lopetusliikkeillä, jotka surmaavat nopeammin kuin tavalliset iskut. Sopivan kannustimen lopetusliikkeiden käytölle antaa tekoäly, joka tuntuu muuttuvan sitä epätoivoisemmaksi, mitä vakavammin vihollishahmo loukkaantuu. Edes jalkansa menettänyt vihollinen ei anna periksi, vaan ryömii pelaajan kimppuun ja viimeisenä tekonaan vetää kranaatin esiin. Se on hyvä esimerkki siitä, miten kovaa Ninja Gaiden 2:n pahikset pistävät kampoihin. Muutaman kerran tekoäly näytti unohtaneen suojattinsa juoksemaan päin seiniä, jolloin ne oli helppo niitata jousen avulla, mutta yleensä vastus on viekasta ja vihaista.

Tuimista haasteistaan huolimatta Ninja Gaiden 2 ei ole yhtä armoton kuin edeltäjänsä. Helpoimman vaikeusasteen läpäisee keskinkertaisella sorminäppäryydellä, mutta kovempaakin menoa on tarjolla sitä kaipaaville. Pelin turhauttavuutta on onnistuneesti vähennetty tihentämällä tallennuspisteitä, mitä arvostaa etenkin kinkkisimpien pomovastusten kohdalla. Toinen huomattava uudistus on taistelun jälkeen osittain palautuva elinvoima. Sen edut eivät ole niin dramaattisia kuin monissa räiskintäpeleissä, mutta se antaa oman lisävärinsä pelaamiseen. Henkihieverissä ollessaan on pohdittava, selviääkö viimeisestä vihollisesta elossa vai haukkaako varmuudeksi parantavan yrtin. Molemmat vaihtoehdot palauttaisivat elinvoimaa, mutta ensimmäisessä on riskinsä ja toinen saattaa vaikeuttaa elämää myöhemmässä koitoksessa, jos rohtoja ei pääse pian ostamaan täydennyspisteestä.

Hankalissakin paikoissa auttaa jaksamaan tunne siitä, että pelissä voi kehittyä. Tyypillinen vasta-alkajan virhe on pyrkiä hyökkäämään liian aktiivisesti. Maltti on valttia myös ninjan elämässä. Suojaamisen, väistelyn ja hyökkäämisen järkevästä vuorottelusta muodostuu koukuttava taisteludynamiikka, joka vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta palkitsee toimivan taktiikan löytyessä makealla onnistumisen tunteella. Joskus vaikeudet on voitettavissa yksinkertaisesti vain asetta vaihtamalla. Pelin edetessä Ryun mukaan tarttuu jos jonkinmoista miekkaa, viikatetta ja kapulaa, jotka kaikki toimivat hieman eri tavoin. Jotkut ovat nopeita mutta tehottomia, toiset hitaita ja voimakkaita. Suosikkiase löytyy varmasti jokaiselle.

Tukevan taistelusysteemin kannalta on sääli, etteivät pelin muut osa-alueet ole yhtä huolella tehtyjä. Vastaan asettuvista pikkuninjoista, roboteista ja demoneista läheskään kaikki eivät herätä ulkoasullaan asianmukaista kunnioitusta. Etenkin yleisimmin esiintyvät lilat demonihahmot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää mauttomuudellaan. Lisäksi jo ensi hetkistä saa ihmetellä tekijöiden ratkaisua ottaa peliin tosielämästä tuttuja kaupunkeja. Mihin hävisi ensimmäisen osan fantasiamaailma? Ratkaisun nurja puoli tulee ikävällä tavalla ilmi umpitylsässä, sateen piiskaamassa New Yorkissa. Maisemat ovat pahimmillaan niin koruttomia, ettei peliä erota edeltäjästään muu kuin tarkempi kuva. Ero alkupään kaupunkikentillä ja lopun visuaalisella fantasiatykityksellä onkin kuin yöllä ja päivällä. Viimeistään manalan hämyiset puutarhat loksauttavat leuan lattiaan.

Oma numeronsa pelin esillepanossa on mielipiteitä jakanut kamerasysteemi, joka ei ole paljoakaan vanhasta muuttunut. Räväkät kuvakulmanvaihdokset kyllä tuovat esiin pelin ninjamaisen tempon, mutta kunnollisen kuvakulman löytäminen ahtaissa käytävissä liikkuessa tai isokokoisten vihollisten kanssa taistellessa voi olla vaikeaa. Edes kameran keskitys ei aina takaa sitä, etteikö kuvan ulkopuolelta tulisi ikäviä yllätyksiä. Vaikkei kamera pelikokemusta pilaa, on asia hoidettu kilpailevissa peleissä paremmin. Peli toimii valtaosan ajastaan virheettömän sulavasti, mutta kaikkein hektisimmissä tilanteissa kuvassa saattaa esiintyä selvää hidastumista. Näin käy esimerkiksi silloin, kun esillä on kymmenittäin hahmoja ja paljon veriroiskeita. Tällöin viimeistään kyseenalaistaa sen, onko verellä läträäminen välttämätöntä. Hidastumiset sotkevat ikävästi pelirytmiä, koska esimerkiksi tehokkaiden vastahyökkäysten ajoitus vaatii lähes refleksinomaista nappien painamista.

Osa puutteista on samoja kuin jo ensimmäisessä osassa, mutta silti se tuntui täyteläisemmältä kuin Ninja Gaiden 2. Se johtuu ehkä siitä, ettei uudessa 20-tuntisessa toimintaseikkailussa itse asiassa seikkailla juuri lainkaan. Ensimmäisessä Ninja Gaidenissa sai suunnistaa kartan kanssa ympäriinsä, mutta jatko-osa koostuu vain nipusta suoraviivaisia kenttiä. Mantereelta toiselle hypitään sen suuremmitta selityksittä. Ympäristöissä on nyt enemmän vaihtelua, mutta peli kulminoituu voimakkaammin pelkän toiminnan ympärille. Pulmanratkonnalle tai tutkiskelulle ei ole annettu tilaa. Se on pois pelin rytmityksestä. Kun lopputekstit viimein rullaavat, syvä hengenveto on paikallaan; näin intensiivistä toimintapeliä ei ihan joka viikonloppu viitsisi koluta. Mutta ainakin kerran se on koettava.