Resident Evil 6

Peli ottaa erilaisen lähestymistavan tarinaan kuin mihin on totuttu. Nyt tarjolla on kolme eri hahmoilla pelattavaa juonikuviota, jotka kietoutuvat yhteen isoon kokonaiskuvaan. Ajatus erillisistä kampanjoista herätti aluksi epäilyksiä. Pelkona oli, että eri osuudet jäisivät vain kevyiksi pintaraapaisuiksi, joiden mukana juostaisiin ympäri maita ja mantuja kuin kofeiiniyliannostuksen saanut orava. Capcom on kuitenkin onnistunut pirullisen hyvin nitomaan langat yhteen.

Ovelat juonikuviot ovat yksi pelin ehdottomista valttikorteista. Avainhahmoina toimivat Yhdysvaltain hallituksen agentti Leon S. Kennedy, entinen S.T.A.R.S.-eliittisotilas Chris Redfield ja uutena tuttavuutena mystinen palkkasoturi Jake Muller. Pelissä seurataan herrasmiesten ja heidän pelattavien apureidensa edesottamuksia kaaoksen täyttämässä maailmassa. Kauan sitten kuopatun Umbrella-yhtiön perintö kun ei ota talttuakseen, ja helvetti on päässyt taas irti.

Leonin tarina keskittyy muita enemmän pelkokertoimeen. Tässä päästäänkin lähimmäksi sitä alkuperäistä selviytymiskauhufiilistä, zombeineen kaikkineen. Chrisin ja Jaken tarinat taas ovat reilusti toimintapainotteisempia. Näissä viholliset osaavat muutakin kuin raahustaa pelaajaa kohti hampaat irvessä ja kuola poskella. Nyt hirviöt nimittäin osaavat jo ampuvat takaisin.

Hahmojen tarinat kertovat osansa pääjuonesta omasta näkökulmastaan. Tunnelataus pysyy pelin läpi korkealla, mikä pitää pelaajan otteessaan. Esimerkiksi Leonin talsiessa pitkin kaaoksen ja kauhun täyttämää naapurustoa, vetää se vakavaksi niin pelihahmon kuin pelaajankin. Juoni onnistuu kertomaan hyvin eri tarinanhaarat eikä sorru liiallisiin hifistelyihin. Tunnelma äityy paikka paikoin todella tiiviiksi ja painostavaksi. Hahmojen välinen kanssakäyminen vaikuttaa käsin kosketeltavan aidolta. Halusin aidosti pelata koko ajan eteenpäin nähdäkseni, mitä tarinan keskeisille hahmoille seuraavan nurkan takana tapahtuu. Erityisen mielissäni olin huomatessani, ettei juuri missään tullut vastaan päätöntä kujanjuoksua vailla tarkoitusta. Kun koko komeudesta vielä kellottaa helposti yli 14 tuntia tahkottavaa, voi Capcomille nostaa hattua.

Aiempiin osiin verrattuna taistelumekaniikassa on tehty noin valovuoden mittainen harppaus eteenpäin. Poissa ovat tönköt kontrollit ja kankeat suunnitteluratkaisut. Tällä kertaa käsirysyissä voi tehdä muutakin kuin seisoa ja ampua. Nimittäin ensimmäistä kertaa aseeton taistelu on täysin varteenotettava vaihtoehto. Muutamaan perusviholliseen ei tarvitse enää upottaa kallisarvoisia luoteja, vaan näille voi iskeä luuvitosen leukaan. Pelihahmojen taistelutyyleissäkin on variaatiota. Esimerkiksi Leon käyttää vakituisesti Chuck Norrisilta kopioitua kierrepotkua, kun taas Jake jakaa oikeutta ilkeillä alakoukuilla. Zombeja lakoaa maahan niin kauan, kun kunto kestää. Kestävyysmittaria joutuu pitämään silmällä, ellei halua sipata keskellä epäkuolleiden ryhmähalausta.

Jaetun ruudun pelitilaa ei tietenkään ole unohdettu, mutta varsinaisesti käsittelemisen arvoinen asia moninpelistä puhuttaessa on Agent Hunt. Tässä kun ei pelata tarinan sankareilla, vaan heitä jahtaavilla vihollisilla. Idea monstereiden ohjaksiin astumisesta ja ihmispelaajan päivän pilaamisesta on nerokas, koska se lisää peliin vainoharhan fiiliksiä. Tarinaa pelatessa ei voi olla varma, kuka päällekäyvistä örvöistä sattuu olemaan jonkin toisen pelaajan kontrolloima. Halutessaan pelitilan voi toki napsaista pois päältä, jos ei halua ketään yksinpelikokemustaan häiritsemään.

Roinat taltioivan inventaarion käytännöllisyyteen on panostettu. Aseet on esimerkiksi sijoitettu nuolinäppäimille, mikä osoittautuu näppäräksi entistä kyvykkäämpien zombien kanssa pelatessa. Helvetin päästessä irti vaikeakäyttöisiä valikoita ei tule ikävä. Aseiden viritys on heitetty romukoppaan, ja pitkin kenttiä ripoteltujen taitopisteiden avulla ostetaan nyt erilaisia kykyjä. Osa antaa esimerkiksi lisää tulivoimaa, toiset jytyä kierrepotkuihin. Systeemi jää tosin hieman vaillinaiseksi, koska joukossa on myös täysin yhdentekeviä tapauksia. Käytännössä pisteitä tarvitsee vain kahden edellä mainitun ominaisuuden kehittämiseen.

Parannusta on tehty myös tekoälyn suhteen. Siinä missä Resident Evil 5:ssä tietokoneavusteinen tiimikaveri poimi mukaansa kaiken, mitä ei oltu pultattu maahan kiinni, nyt pelaajalle itse asiassa jopa jätetään tavaraa kerättäväksi. Partnerin ja pelaajan tavarankeräilyssä arveluttaa kuitenkin se, ettei varusteiden keskinäiseen vaihteluun löytynyt mitään ilmeistä keinoa, joten tältä osin yhteistyötä on nähtävästi rajoitettu aiemmista.

Sujuvamman pelimekaniikan lisäksi peli on riipaisevan kaunista katseltavaa. Varjojen ja valon leikki öisissä kaupunkimaisemissa toistuu televisioruudulta varsin silmiä hivelevästi. Myös äänimaailma on sopusoinnussa kaiken kanssa. Sekä erikoistehosteet että eri tilanteisiin loistavasti mukautuva musiikki luovat osaltaan käsin kosketeltavaa tunnelmaa.

Resident Evil 6 parantaa ulosantiaan kaikilla osa-alueilla edeltäjäänsä verrattuna. Tarina on sanalla sanoen loistava, taistelumekaniikka on kaikkea muuta kuin idioottimainen ja onhan tämä piru vie audiovisuaalisestikin vakuuttava. Ongelmat tavaroiden vaihtelussa ovat pieni rikka rokassa, mutta mukaansatempaavaa kokemusta syysiltojen ratoksi etsiville peliä voi suositella lämpimästi.

Katso pelin TGS-traileri