Battlefield: Bad Company

'On villiä melskettä, rätinää räiskettä pienten pyssyjen. On rynkkyjä, miinoja, haulikonpaukkuja, panssarintorjuntaa. Ja pislarit roiskivat sarjalla kilpaa vihollispesäkkeeseen, kun kaikki nyt juhlahan kulkunsa suuntaa, arvannet kai sen! Kas, nythän on sota, ja nythän on sota, ja nythän on sota taas. Ja metsän pikkuväki juhlii kun ei oo rauha maass'.

Tietokonemiehille tutuksi tullut Battlefield-sarja tulee toistamiseen konsoleille, ja pelkästään moninpeliin keskittyvien isoveljiensä sijaan tämä peli sisältää myös varsin maittavan yksinpelikampanjan. Rehtiin korkkarihenkeen rakennettu ruudinkatkuinen tarina on ehdottomasti pelin suurimpia valtteja ja tätä tukee todella upeasti kirjoitettu dialogi, josta ei puutu huumoria.

Pelaaja omaksuu märkäkorvan roolin, joka heitetään pelin alussa pahamaineisen B-komppanian riveihin. Kyseessä ei niinkään ole komppania, vaan kolmesta kaveruksesta koostuva partio, joka saa aina kaikista surkeimmat nakkihommat. Pelin alussa Jenkit ottavat mittaa venäläisistä, ja B-komppania saa erään kommandokeikan päätteeksi vihiä legendaarisesta kulta-aarteesta. Kaverukset lähtevät silmät kiiluen rikkauksien perään, mutta kaikki ei etene suunnitelmien mukaan. Pian sankarinelikko on korviaan myöden keltanesteessä.

Monia sotapelejä on helppo kuvata otteeltaan dokumentaarisiksi, mutta Bad Company muistuttaa ennenminkin suuren budjetin toimintaelokuvaa. Juoni ei tarjoa mitään syvällisiä merkityksiä, mutta räiskintää se tukee huomattavasti paremmin kuin kulmat kurtussa kasattu, vakavahenkinen teurastaminen. Vielä kun hurttia huumoria viljellään kuin ohraa Pohjanmaalla, ei lopputulokselle voi kuin hymyillä.

Nasevaa tarinaa on tukemassa todella mahtava graafinen toteutus. Kentät ovat valtavan kokoisia ja väärällään yksityiskohtia. Itäblokkiin sijoittuvat sotanäyttämöt ovat uskomattoman hienoja ja usein sotimisen lomassa pysähtyy ihailemaan digitaalisen luonnon kauneutta. Auringossa kylpevät viljapellot ja aamun sarastaessa suoritettu sataman siivous ovat todella kaunista katseltavaa.

Vaikka kyseessä onkin perinteinen räiskintä, on kenttäputkilo harvinaisen leveä. Taistelutantereiden koko mahdollistaa erilaisten ratkaisumallien kokeilemisen ja tavoitteen saavuttamiseen on enemmän kuin yksi tie. Usein koukkaaminen vihollisen selustaan toimii paremmin kuin rynniminen päälle täydellä höyryllä.

Koska välimatkat ovat kenttien suuren koon vuoksi usein pitkiä, ovat ajoneuvot tärkeässä roolissa. Kulkineita löytyy laidasta laitaan ja kaikkia yhdistää mallikkaasti toteutettu ohjaustuntuma. Tankki on raskas ajettava, kun taas piskuinen jeeppi kääntyy vaikka kolikon päällä. Kulkuneuvojen puikoissa sotiminen on hauskaa, ainoastaan helikopterin kanssa en päässyt sinuiksi.

Bad Companyn suurin ennakkoläähätystä aiheuttanut ominaisuus on tarinan ja kenttien koon sijaan tuhoutuvat ympäristöt. Lähes kaiken saa hävitettyä atomeiksi ja hävitys kieltämättä tuo lisää pontta sotimiseen. Jos edessä on betoniseinä, ovea ei kannata lähteä etsimään. Uuden kulkureitin saa puhkaistua kätevästi kranaatilla. Rakennuksia ei saa sortumaan, mutta muun irtaimiston tuhoaminen saa lähes poikkeuksetta hymyn huulille. Muiden räiskintöjen staattiset kulissit lähinnä naurattavat Bad Companyn jälkeen, eikä tästä ole paluuta entiseen. Reikiintyvillä rakennuksilla on myös taktista painoarvoa, sillä esimerkiksi panssarivaunut ovat tässä pelissä todella vaarallisia vihollisia. Mikään soppi ei ole turvallinen pelikenttien teräspantterin saapuessa paikalle.

Bittivihollisilla on kutakuinkin kaikki inkkarit kanootissa, mutta omilta kanssataistelijoilta on Hiawatha tippunut paatista. Tiimikaverit hiimailevat pääasiassa pelaajan vanavedessä tarkkailemassa tilannetta. Kamuja tekisi mieli välillä potkia persauksille digitaalisella maihinnousukengällä, sillä oma-alotteisuutta tehokolmikolta löytyy saman verran kuin huoltokomppanian sotilaskeittäjiltä. Taistelutoverit ovat mukana pääasiassa nostattamassa tunnelmaa.

Valtavirrasta poiketen oman mosurin taisteluhaavojen parantaminen hoidetaan autoomaation sijaan omakätisesti. Pelissä ei myöskään ole kentältä kerättäviä ensiapulaukkuja. Kun kuolo uhkaa korjata, napataan kätösiin morfiinipiikki. Neula tuikataan mahaan ja hetken päästä jaksaa taas taistella. Piikin kanssa suhaaminen tuo oman pikantin lisänsä taisteluun, sillä piikittämisen aikana pelihahmo on muutaman sekunnin täysin suojaton. Jos vihollinen päättää roiskaista kuulasuihkun pelaajan niskaan kesken parantelun, elinvoima ei nouse. Piikittämisestä tulee nopeasti osa taistelemista ja se on todella hyvä kompromissi automaattisesti palautuvan terveyden ja lääkintäpakkauksien välillä.

Räiskintäpeli ei olisi mitään ilman kunnollista aseistusta, ja tässäkin suhteessa Bad Company osoittaa erinomaisuutensa. Torrakoita on tarjolla tuhti valikoima ja jokaiselle on olemassa oma käyttökohteensa. Kranaateilla ja singoilla pääsee sisustamaan asuinsijoja reikämuodin mukaan, kun taas rynnäkkö- ja konekiväärit ovat omiaan vihollislaumojen lanaamiseen. Erikoisempia tuhon välikappaleita ovat tilattavat ilmaiskut ja panssarintorjuntaohjukset, jotka saavat ympäristön näyttämään hetkessä sveitsiläiseltä juustolta.

Tutun Battlefield-hengen mukaisesti myös uutukaista on höystetty moninpelillä. Kahteen joukkueeseen jaetut pelaajat pyrkivät vuorotellen puolustamaan tai tuhoamaan maastosta löytyviä kulta-arkkuja. Hyökkääjät saavat kullasta valuuttaa, joka lihallistuu täydennysjoukoiksi. Jos puolustajat saavat pidettyä kulta-aarteensa, loppuvat hyökkääjiltä resurssit ja erä päättyy puolustajien voittoon. Jos taas hyökkääjät onnistuvat arkkujen tuhoamisessa, voittavat he kamppailun. Kuten yksinpelissäkin, myös moninpelissä kentät ovat valtavan kokoisia, joten sota ei juuri koskaan etene samalla tavalla erästä toiseen. Voiton avaimet ovat molempien osapuolten tavoiteltavissa. Puolustajien ja hyökkääjien tasapainotuksessa on onnistuttu hienosti.

Moninpelissä on yksinpelistä poiketen käytössä neljä hahmoluokkaa: rynnäkkömies, tiedustelija, panssarintorjuja ja lääkintämies. Jokaiselle luokalle on omat käyttökohteensa ja voittamisen edellytyksenä on monipuolisen hahmokatraan hyödyntäminen. Esimerkiksi jääkärijoukkue on lirissä, ellei taustalla hääri lääkintämies. Panssareita vastaan on sinkomies omiaan, muuten nämä valurautajärkäleet jyräävät allensa isonkin pelaajamassan.

Kimppakiva toimii hyvin ja on ennenkaikkea hauskaa. Pisteytettävät pelit aiheuttavat kroonista riippuvuutta, sillä oman sotilasarvon nostamisesta tulee nopeasti elämää suurempi periaatekysymys. Seitsemän kenttää saattaa kuulostaa vähältä, mutta niiden suuri koko ja arvaamattomuus kompensoivat määrän vähyyttä. Oikealla porukalla kyseessä on hauskinta verkkoräiskintää miesmuistiin.

Taidolla viimeistelty kokonaisuus on puhdasta digitaalista euforiaa, josta on vaikea saada tarpeekseen. Pelistä hohkaa tekijöiden rakkaus tuotteeseensa ja vaikka kyseessä onkin tappamiseen keskittyvä pelikokemus, on lopputulos harvinaisen lämminhenkinen veijaritarina. Hajoavat ympäristöt, sekä loistavasti kirjoitettu ja huumorilla höystetty tarina nostavat Bad Companyn minun kirjoissani erääksi parhaimmista koskaan pelaamistani räiskintäpeleistä. Sotiminen ei ole koskaan ollut näin hauskaa.