Alone in the Dark

Allekirjoittaneeseen sarjan ensimmäinen osa teki lähtemättömän vaikutuksen. Liekö syynä ollut vähäiset ikävuodet tai kokemattomuus pelaajana, mutta vieläkään mikään ei ole päässyt lähelle sitä fiilistä, kun pelin sankari Edward Carnby lähestyi merirosvokartanoa. Yhtäkkiä, täysin käsittämättömästi, kuvakulma vaihtuikin yläkerran ikkunasta kuvatuksi. Joku katseli Edwardia. Melkein huusin tietämättömälle sankarille, että varo, siellä on joku! Seuraavaksi pohdin, kannattaisiko sisään mennä lainkaan. Pienenä poikana osasi vielä uppoutua peliin.

Klassisten Alone in the Dark -pelien suurin ongelma oli ohjattavuus, joka nosti vaikeustasoa korkeammalle kuin mitä se todellisuudessa oli. Mikään ei ole muuttunut vuosien varrella, hyvässä eikä pahassa.

Alone in the Darkin tarina on jaettu kahdeksaan episodiin, hieman samaan tapaan kuin dvd-levy. Pelaaja voi miltei koska tahansa hypätä tietyn näytöksen yli. Ratkaisu on hyvä ja sitä perustellaan sillä, että näin jokainen pääsee nauttimaan koko pelistä. Omat epäilykseni ovat toisaalla, mutta palataan siihen tuonnempana.

Pelin alussa tarinan päähenkilö Edward Carnby herää tuolilta outojen ihmisten ympäröimänä. Hän ei muista kuka tai missä on, ja äkkiä häntä raahataan jo tapettavaksi. Tilanne keskeytyy, kun massiivinen, tuota, rako hyökkää joukkion kimppuun jättäen Edwardin pohtimaan yksin tilannettaan. New Yorkin Keskuspuisto on muuttunut maailmanlopun näyttämöksi ja jostain syystä vain Edward voi meidät pelastaa.

Suurin oivallus Alone in the Darkissa on elävä pelimaailma, jossa myös fysiikka on otettu osaksi pelimekaniikkaa. Suuri osa pelin pulmista on todellisen kaltaisia esteitä, jotka selvitellään pelimaailman esineillä. Esimerkiksi sähköistetyn veden saa neutraloitua onkimalla sähköjohdon pois nesteestä. Johtoon ei ylety käsin, joten piuhaa sohitaan nurkassa lojuvalla airolla. Kuinka airo oli tilaan joutunut jää hämärän peittoon, syytetään vaikka konkistadoreja. Suurin osa muustakin tavarasta käyttäytyy todentuntuisella tavalla, esimerkiksi kalliolta keikkuvan bussin sisällä tasapainoilu on asiaankuuluvan hikistä.

Pulmat ovat pääsääntöisesti hauskoja. Siksi on sääli, että ne jäävät usein yhden tempun ihmeiksi. Peli tuntuu monesti teknologiademolta: Kun yksi asia on esitelty, on jo kiire saada seuraava heti ruudulle. Uudet jutut eivät välttämättä noudata mitään aiemmin opittua logiikkaa, joten pelaaja on ajoittain aika hukassa. Esimerkiksi silmät sulkemalla aktivoituva Spectral Vision -näkö esitellään pelillisenä elementtinä vasta puolivälin jälkeen. On toki hienoa, että peliin on haluttu mahduttaa monia jippoja, mutta temppujen sekavuus hämää pelaajaa. Aina ei ole helppo ymmärtää, mihin pelimekaniikka kykenee. Usein huomaa myös pohtivansa, miksei tätäkään temppua käytetty aiemmin. Tuntuu siltä, että pelintekijät olisivat olleet itsekin epävarmoja suunnastaan, ja siksi kaikki ideat on vain heitetty sopan sekaan.

Oman haasteensa peliin tuo ohjattavuus, joka on valitettavasti vähintään yhtä hankala kuin sarjan edellisissä peleissä. Jokaiselle napille on määrätty jonkinlainen toiminto, ja ohjaimen eri puolet vastaavat Edwardin vastaavia puolia. Toinen ohjaintappi ohjaa Edwardia, toinen katsetta. Paitsi silloin, kun Edwardilla on kättä pitempää, jolloin katsetta ohjaava tatti ohjaakin asetta. Ratkaisu aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä taistelun aikana, kun vaisto käskee käyttämään ohjainta juuri toisin päin kuin pelintekijät ovat suunnitelleet. Myös Edward itse on kankea liikkeissään, ja ohjauskomennot tuntuvat toteutuvan pienellä viiveellä. Kirsikaksi kakun päälle lisätään tyystin omia visioitaan toteuttava kuvakulma, ja niinpä yksin pimeässä harhailu alkaa todellakin pelottaa; onko tuolla hirviöitä? Jos on, muistanko mitä nappia piti painaa ennen kuin ne lahtaavat minut? Ohjauksen suunnittelussa ei olla selvästikään ymmärretty monipuolisuuden ja monimutkaisuuden eroa. On huono juttu, kun vielä pelin loppupuolella joutuu ajoittain pysähtymään ja pohtimaan mikä vipu tekikään mitä.

Ajokohtaukset ansaitsevat oman mainintansa. Auton ajaminen on raivostuttavan hankalaa, ja lisäksi kaahailua riivaavat selvät ohjelmointivirheet. Alone in the Dark on pitkästä aikaa ensimmäinen peli, jonka kaikkia kohtauksia ei yksinkertaisesti voi läpäistä rikkinäisen pelimekaniikan takia. Ainakaan ilman jumalallista kärsivällisyyttä ja kahden viikon harjoittelua. Mieleen tulee väkisinkin, että pelin episodimainen rakenne ja mahdollisuus kohtausten yli hyppimiseen on mukana pelissä vain ja ainoastaan siksi, ettei lähes kaikkien pelaajien matka katkeaisi esimerkiksi ajokohtauksiin.
Graafisesti Alone in the Dark on hyvää perustasoa. Jotkin tehosteet, kuten tuli, ovat peräti mestarillisesti luotuja. Tuli on pelillisesti merkittävä elementti, sillä liekit näyttelevät usein jonkinlaista osaa pelialueiden läpi etenemisessä. Tulella on myös mielenkiintoinen rooli taistelussa.

Käytännössä kaikkea ympäristössä lojuvaa voi käyttää aseena. Arkisista esineistä voi rakennella muun muassa pommeja sekä polttopulloja. Taistelu ei silti ole aivan sitä mitä pelintekijät lupasivat, sillä vain tietyt yhdistelmät toimivat oikeasti. Viholliset on myös pääsääntöisesti puhdistettava tulella tyrmäämisen jälkeen. Jos sopivia tarveaineita ei satu olemaan mukana, pitää pelaajan metsästää jostain tulta ja palavaa materiaalia, ja vauhdilla sittenkin. Ratkaisu on uskottava, mutta harvoin hauska. Usein pelaaja säntäilee pitkin ja poikin kuin päätön kana, viholliset kannoillaan. Jos ja kun tulta ei löydy, myös kertaalleen piestyt hirviöt heräävät henkiin. Se syventää pelaajan ongelmakierrettä entisestään.

Esineiden kuljetuksessa on palattu takaisin Resident Evilin aikoihin. Mukaan mahtuu vain muutamia tärkeimpiä tavaroita kerrallaan, ja kaiken lisäksi Alone in the Dark ei mene taukotilaan inventaaria ihmetellessä. Valikoiva realismi tekee taistelutilanteista "mielenkiintoisia". Olisin toivonut Edwardille pelimäisen pohjattomia taskuja, jolloin pelaajan ei tarvitsisi jatkuvasti arvailla etukäteen mitä esinettä seuraavan nurkan takana saattaisi tarvita.

Pelin juoni on jokaiselle kauhukirjallisuuteen tutustuneelle tuttua huttua. Tarina tarjoaa joitakin yllätyksiä, mutta tuskin juonenkäänteet ketään penkiltä tiputtavat. Ääninäyttely on teetetty ehkä graafikon vaimon veljellä teetetty, sillä se kuulostaa surkealta. Naisen jalkoväliin viittaavaa voimasanaa toistetaan niin tiuhaan, että se häiritsee jopa kaltaistani merimiehen lailla puhuvaa hulttiota. Kirosanojen viljely on lähes aina merkki kapeasta sanavarastosta ja heikoista kirjoittajan taidoista, ja ainakin tällä dialogin käsikirjoittajalla on vielä paljon parannettavaa.

Alone in the Darkille ei mielellään antaisi lainkaan pisteitä. Pelissä on valtavasti lupausta, paikoitellen ratkaisut ovat jopa nerokkaita. Hyvistä osista tulee enemmän kuin osiensa summa. Mutta juuri kun peli imaisee sisäänsä, se potkaisee itseään hampaisiin samalla vauhdilla. Hieno tunnelma katoaa kuin pieru Saharaan pelaajan hakiessa kolmatta kertaa oikeaa ajoitusta nappien näpyttelylle. Se on sääli, sillä Alone in the Dark olisi voinut olla oikeasti hyvä peli. Ehkä lykätty Playstation 3 -versio onnistuu karistamaan edes osan Xbox 360 -version ongelmista.