Army of Two: The Devil's Cartel

Aluksi hieman historian lehtien havinaa. Ensimmäinen Army of Two loi uuden tavan puhaltaa kaverin kanssa yhteen hiileen. Omaperäiset Aggro-tekniikat olivat omiaan luomaan uusia etenemistyylejä taistelukentillä. Kakkososa, Army of Two: The 40th Day, meni minusta kuitenkin väärään suuntaan. Siihen tehdyt muutokset pilasivat paljon alkuperäisen viehätyksestä.

Tällä kertaa tähtäimeen otetaan Meksikon huumekartellit. T.W.O.- organisaatio on kasvanut mittavan kokoiseksi ja tutut päähahmot Rios ja Salem on jätetty taka-alalle. Paikan parrasvaloista saavat poppooseen liittyvät märkäkorvat, jotka on nimetty vain Alphaksi ja Bravoksi. Käsikirjoittajien kekseliäisyys on selvästikin lentänyt - ulos ikkunasta.

Parivaljakkoa riepotellaan pitkin Meksikoa noin kahdeksan tunnin pituisen kampanjan verran. Alun paikallaan polkemisen jälkeen potkaistaan iso vaihde silmään, niin toiminnan kuin hahmojenkin puolesta. Loppua kohden alkaa jopa Alphan ja Bravon keskinäistä naljailua ihan mielenkiinnolla kuunnella. Pidin silti Riosista ja Salemista enemmän.

Vähänkin toimintaelokuvia katselleet osaavat aavistaa tarinan muutamat ilmiselvät käänteet. Kampanja ei ole kuitenkaan epäonnistunut, koska viihdearvossa piisaa. Toiminta on hyvin rytmitettyä. Tarina on jaoteltu tehtäviin, ja tehtävät noin kymmenen minuutin rykäisyihin. Tyyli on sama, jota käytetään Gears of War: Judgmentissa. Tässäkin ratkaisu toimii. Peli sopii eritoten niille, jotka nauttivat räiskintäannoksensa nopeina aterioina. Jokaisen tauon ohessa peli tallentaa edistymisen ja avaa oven asepajalle.

Jos aseista saisi tehtyä sinfonian, olisi Army of Two: The Devil's Cartel oivaa lähdemateriaalia. Kuten aikaisemminkin, tuliluikut ja niiden kustomointi ovat pelin kantavia ominaisuuksia. Diggailipa perinteistä rynnäkkökivääriä tai hienovaraisempaa automaattihaulikkoa, valinnanvaraa löytyy. Pyssyihin saa kiitettävästi erilaisia lisävarusteita kiinni, mikä mahdollistaa juuri mieluisen aseen muovaamisen ja käytön. Tulitaisteluissa pärjätäkseen ei tarvitse odotella kokemuspisteiden avulla avattavia linkoja.

Villinä korttina taisteluissa toimii Overkill-tila. Kun latoo tarpeeksi terroristeja siistiin pinoon ja painaa yhtä nappulaa ohjaimesta, helvetti pääsee valloilleen. Pelihahmosta tulee kertaheitolla kuolematon, luodit tekevät moninkertaista vahinkoa ja ympäristö räjähtelee ja pirstoutuu ympärillä. Tämä Chuck Norrisinkin kateelliseksi saava ominaisuus kestää vain hetken, mutta luo loistavaa vaihtelua normaaliin asemasotaan.

Tietokoneen ohjastamalle kaverille annetut käskyt, kuten tulen vetäminen muualle tai kranaattien viskely, toimivat yllättävän hyvin. En muista yhtään tilannetta, jossa olisin huomannut tekoälyn olevan ärsyttävästi tielläni tai näyttelevän aivokuollutta zombia. Sotatantereilla riehuminen on silti parhaimmillaan oikean kaverin rinnalla. Varsinaista kilpailumoninpeliä ei ole, mutta tuttuun tapaan tarinan voi läpäistä taisteluparin kanssa joko samalla sohvalla istuen tai internetin välityksellä.

Varsinkin Overkill-tila herättää audiovisuaalisuuden kaikkine efekteineen henkiin. Tuhon sinfonia on vertaansa vailla, kun taistelun tiimellyksessä paikat rikkoutuvat, suojat murenevat ja liioitellut räjähdykset täyttävät kuvaruudun ja korvakäytävät. Kaunista minun makuuni.

Kirpeän negatiiviset ennakkoluulot Army of Two: The Devil's Cartelia kohtaan ovat osin liioiteltuja. Tarjolla on varsin pelattava toimintapaketti, joka ei vain pääse eroon kornista "pahat vastaan hyvät" -skenaariostaan. Peliä ei siis voi kehua syvälliseksi, mutta makeilla tuliluikuilla kuorrutettu toiminta pitää viihdearvoa yllä. Jos se riittää, kannattaa Visceralin uutuudelle antaa mahdollisuus.