Hieman hämäävästä nimestään huolimatta Dark Arisen ei ole jatko-osa eikä spin-off, vaan pikemminkin ohjaajan versio vuodentakaisesta Dragon's Dogmasta. Alkuperäisen pelin lisäksi se sisältää yhden merkittävän laajennuksen, Bitterblack Islen, joka on mystinen, Valittuja puoleensa vetävä saari täynnä pimeitä sokkeloita, piilotettuja aarteita ja entistä voimakkaampia vihollisia. Alue on suunniteltu konkareille, joten sinne ei ole asiaa heti pelin alussa. Laajennusta ei kuitenkaan tarjota ladattavana alkuperäiseen peliin, vaan sitä pelatakseen on käytävä kipaisemassa koko peli uudelleen. Vanhan tallennuksen voi sentään siirtää Dark Ariseniin, ja tästä palkitaan mukavin bonusesinein.
Dragon's Dogma oli varteenotettava lisä konsolien roolipelimarkkinoille. Capcomin osaaminen Devil May Cry -tyyppisten taistelumekaniikkojen suhteen heijastui kilpaveljiään toimintapainotteisempana kokemuksena, jossa kykloopin niskaan kapuava "Legolas" oli kotonaan siinä missä kauempaa maata vavisuttava "Gandalfkin". Maailma vain kärsi geneerisyydestä, jonka vuoksi peli ei ollut niin vangitseva kuin vaikkapa Skyrim.
Siinä missä vanha tuttu Gransys kallistui The Elder Scrollsiin, muistuttaa Bitterblack Isle enemmän Dark Soulsin maailmaa. Laajojen niittyjen sijaan pelaajat koluavat tunneleita, jotka tuntuvat uppoutuvan aina vain syvemmälle saaren uumeniin. Ellei luolastokomppaukseen ole valmistautunut, saa tunneleissa myös hyvin äkkiä selkäänsä. Pimeydessä lymyää fantasiapelien peruskalustoa hämähäkeistä peikkoihin, luurangoista zombeihin ja henkiolennoista lohikäärmeisiin. Joukkoon mahtuu uusia vihollisia sekä uudistettuja versioita vanhoista. Kenties pelottavimpana vastuksena itse Kuolema voi ilmestyä satunnaisesti pelaajaa jahtaamaan. Tiettävästi viikatemiehen voi surmata hiomalla tämän elinvoimaa pienemmäksi ja pienemmäksi kohtaus kerrallaan, mutta kaltaiseltani nakkisormelta tämä ei onnistunut. Dark Arisen on haastava peli.
Taistelut eivät ole niinkään taktisia kuin toiminnallisia komboiluja, mutta aivan sokkona vihollisten päälle ei voi käydä. Ellei näiden heikkoja kohtia hoksaa hyödyntää, taistelut voivat venyä toivottoman pitkiksi. Säännöllisesti tankattujen rohtojen lisäksi tietysti oikeat, riittävän vahvoiksi kehitetyt kyvyt vievät pitkälle. Koitokseen suositellaan vähintään kokemustasolle 50 kehitettyä hahmoa, mutta tämäkin voi tuntua voimattomalta, jos edellisestä pelikerrasta on aikaa. Vastauksena voimakkaampiin vihollisiin Dark Arisen onneksi tarjoaa mahdollisuuden kehittää kykyjään ja miekkojaan pidemmälle kuin muutoin olisi mahdollista, kiitos uusien sormusten.
Tuttuun tapaan pelaajan apuna mukana kulkee kolme tekoälyn ohjaamaa "pawnia", joista kaksi voidaan noutaa pelaajienvälisen verkkopalvelun virkaa ajavasta Riftistä. Kumppaneiden parempiin puoliin lukeutuu kyky vinkata vihollisiin tepsivistä keinoista, jos nämä ovat kohdanneet saman vihollisen jo aiemmin jonkun muun pelissä, mutta näiden itsesuojeluvaisto ei edelleenkään toimi täysin luotettavasti, vaan hahmoja saa olla vähän turhan usein herättelemässä kanveesista. Yksinkertaiset mene/tule/auta-käskyt tuntuvat auttamattomasti rajoittuneilta, kun mokoma päättää sännätä suojasta juuri, kun vihollinen lataa voimakkaimman iskunsa. Tässä suhteessa parannusta ei ole tapahtunut.
Toisaalta suuren hirviön kellistäminen yhteistuumin on aina tyydyttävää katsottavaa, ja The Elder Scrollsiin verrattuna syvä taistelusysteemi on yhä se seikka, joka erottaa pelin edukseen. Bitterblack Islen synkät luolastot toimivat toimintaroolipeliin kontekstissa jopa paremmin kuin Gransysin laajat mutta ontot miljööt, sillä ne pitävät pelin tiiviinä ja rytmitettynä.
Capcom olisi silti voinut panostaa kenttiin enemmän. Vaikka visuaalisesti mielenkiintoisia paikkoja löytyy kourallinen, tietty geneerisyys paistaa tästäkin läpi ja ennen pitkää kentänpätkät alkavat toistaa itseään vähän eri järjestyksessä. Toistuvuus näkyy erityisesti labyrintin eri kerroksissa, jotka vaikeutuvat alaspäin. Pelaajan taivaltaessa syvemmälle hahmotkin alkavat kommentoida paikan mielettömyyttä, mutta muuten selitykset jäävät aika niukoiksi eikä peli tee paljoakaan tarinankerronnan saralla.
Ylimalkainen kerronta ei tässä tapauksessa hengi edes sellaista mystiikkaa mihin Dark Soulsin viehätys osin perustui, vaan se tuntuu yksinkertaisesti aikansa eläneeltä ja kulahtaneelta. Harvat keskustelut ovat puupökkelömäisiä ja ääninäyttely ärsyttävän teennäistä. Ja vaikka luolastot eivät aja Capcomin pelimoottoria samalla tavalla äärirajoille kuin avoimet miljööt, esittävät ne omat erikoiset ongelmansa esimerkiksi peikon rymytessä portaikkoihin ja kapeisiin käytäviin. Animaatiot tahtovat puhkoa tahattomasti seiniä, mikä voi tulla ikävänä yllätyksenä seinän toiselta puolelta turvaa hakeville.
Dark Arisen tuo siis erilaista ja sinänsä pelattavaa sisältöä Dragon's Dogmaan, mutta vuoden kehitysajasta ja täydestä levyjulkaisusta huolimatta se ei korjaa kaikkia alkuperäisen ongelmia. Kyseessä on edelleen enemmän suorittajan kuin fiilistelijän peli. Siinä on omat kömpelyytensä, jotka minun silmissäni näkyvät kiusallisemmin kuin vielä vuosi sitten. Monet odottavat sarjalle jo hiotumpaa uuden sukupolven jatko-osaa.
Kokonaisuus on joka tapauksessa tuhti, varsinkin kun sen suhteuttaa budjettihintaan. Pääpelin kanssa tekemistä voi laskea vähintään kymmeniksi tunneiksi, perusteellisella hahmonkehityksellä enemmänkin. Jos Dragon's Dogma on houkutellut mutta vielä hankkimatta, Dark Arisenia kannattaa tosissaan harkita. Alkuperäisen pelanneille on tietenkin sääli, ettei uutta sisältöä voi vain ladata verkosta, mutta toisaalta paketti ei maksa normaalia itsenäistä lisäosaa enempää ja uutta tekemistä riittää keskivertopelin verran.