Brothers: A Tale of Two Sons

Tarina menetyksestä, rakkaudesta ja perheestä. Starbreeze Studiosin Brothers: A Tale of Two Sons on kenties lähimpänä Team Ico -pelien fiilistä sitten Shadow of the Colossusin, mutta se seisoo myös täysin omilla jaloillaan sekä tarjoaa muistettavan ja liikuttavan satutarinan.

Brothers tuntuu ja näyttää pelattavalta versiolta Grimmin veljesten tarinoista ja mukana on paljon pohjois-eurooppalaista folklorea. Se tuntuu hyvin kotoisalta ja tutulta, vaikka mukana on myös rosoisempiakin elementtejä - niitä, joita satuihin lisättiin varoittamaan lapsia menemästä metsään yksinään.

Brothers: A Tale of Two Sonsin ainutlaatuiseen ohjausmekanismiin tottumisessa menee aikansa, koska hahmoja ohjataan yhtä aikaa erillisillä analogitateilla. Pikkuveli oikealla, isoveli vasemmalla. Vastaavia liipaisimia käytetään eri toimintoihin, kuten vipujen vetämiseen, esineiden työntämiseen ja kielekkeistä roikkumiseen.

Pelaaja päätyykin pelaamaan co-oppia itsensä kanssa sen 4-5 tunnin verran mitä Brothers: A Tale of Two Sons kestää. Pelissä ei ole rasittavaa tekoälypartneria vahdittavaksi, mutta mukana on paljon yhteispeliä tukevia mielenkiintoisia pulmia sekä mekaniikkoja. Vanhempi veli on vahvempi ja jaksaa vetää raskaistakin kahvoista, kun taas nuorempi pääsee paikkoihin, joihin velipoika ei mahdu. Pikkuveli myös pelkää vettä, mikä heijastuu tarinaan kivasti.

Vaikka peli alkaa synkeissä tunnelmissa, pikkuveljen muistaessa kuinka äiti hukkui ja isä sairastui, on siinä myös kepeämpiä hetkiä. Matka kuitenkin käy ajan myötä vaarallisemmaksi, ja mitään spoilaamatta tämä on kuitenkin peli menetyksestä selviämisestä ja perheestä. Veljekset lähtevät seikkailulle löytääkseen parannuskeinon isäänsä vaivaavaan arvoitukselliseen tautiin.

Brothers: A Tale of Two Sons on täydellinen esimerkki siitä, miten tarina pidetään yksinkertaisena, mutta valtavan tunnepitoisena. Täytyy myöntää, että pelasin itsekin Brothersia tippa linssissä. Välianimaatiot on jätetty minimiin ja hahmot puhuvat täysin tekaistua kieltä, jota kuitenkin tajuaa jonkin verran. Pelissä ei ole ollenkaan tekstiä tai tutoriaalia, eikä niitä kaivatakaan. Brothers on tislattu peruselementteihinsä ja kenties siksi se uppoaa pelaajaansa. Toinen "syyllinen" on varmasti pelin musiikki, joka kuulostaa todella orgaaniselta ja syventää Brothersin surrealistista tunnelmaa.

Yksi kehittäjätiimin tavoitteista oli tehdä jokaisesta pulmasta ainutlaatuinen välttääkseen toistoa. Tämä on toki kunnianhimoista, mutta se on myös aiheuttanut jonkin verran epätasaisuutta toteutusvaiheessa. Etenkin eräs veneosuus erottuu muista hieman laimeana. Vaikka taiteellinen visio onkin toteutettu virheettömästi, kompastelee tekninen puoli aina välillä. Hahmot leijailevat ajoittain, törmäyksentunnistus ei ole aina loistava, ja joskus ongelmasta pääsee etenemään "onnistuneesti" vaikka toinen veli onkin kuollut. Pieniä vajavaisuuksia, mutta ne syövät kuitenkin osaltaan pelinautintoa.

Vaikka pelin aikana ammutaankin laaki päähän ja leikataan irti jäsen tai kaksi, on Brothers paljolti vapaa suorasta väkivallasta. Vaikka pelissä kahlataankin kirjaimellisesti verijokien lävitse, on mukavaa, ettei pelaaja joudu ottamaan osaa taas yhteen amokjuoksuun. Veljesten matkaa voisi verrata Frodon ja Samin seikkailuun. Nämä ovat rohkeita, mutta käyvät harvemmin suoraan vaaroja päin.

Mielenkiintoista kyllä, pelasin Brothersin lävitse saamatta yhtäkään pelin tusinasta saavutuksesta. Jokainen niistä vaatii erityisen piilotetun salaisuuden löytämistä tai pelimekaniikan kanssa temppuilua, joten pelkällä läpäisyllä ei tienaa vielä mitään. Se on mukavaa vaihtelua. Tämä voi nostaa muuten lineaarisen pelin uudelleenpeluuarvoa.

Brothers: A Tale of Two Sons on yksi niistä peleistä, joita kannattaa kokeilla ihan vain sen takia, että se eroaa muusta tarjonnasta. Se ei ole millään muotoa täydellinen, mutta sen vahva tarina, kaunis estetiikka ja yllättävä äänimaailma tekevät siitä vahvan lisän Xbox Liven Summer of Arcade -valikoimaan. Peli on tulossa vähän myöhemmin myös muille alustoille.