Gamereactor Network Suomi / Dansk / Svenska / Norsk / English / Deutsch / Italiano / Español / Português / Français
Kirjaudu sisään






Unohditko salasanan?
Et ole jäsen, Haluan rekisteröityä

Kirjaudu käyttäen Facebook-tiliä
FacebookFacebook
arvio

Duck Tales Remastered

Vanha suosikki tekee paluun, mutta onko se odotusten väärti?

Tämä on mainos:

Ankronikka oli yksi lapsuuteni parhaista tv-sarjoista. Seurasin innostuneesti Roopen, Heimo Huiman ja veljenpoikien seikkailuja viikosta toiseen. Niinpä vuonna 1989 8-bittiselle Nintendolle julkaistu Duck Tales osui kohdalleni juuri oikeaan aikaan. Pääsin hyppäämään itse mukaan Roopen seikkailuihin, eikä edes vanhan television värien sekoaminen estänyt minua tahkoamasta sitä läpi. Nyt tuo peli julkaistaan uudelleen, joten on aika palata vanhan suosikin pariin uusilla grafiikoilla ja äänillä varustettuna.

Tämä on mainos:

Peli alkaa vauhdikkaasti. Karhukopla on vallannut Roopen rahasäiliön ja siinä sivussa ottanut veljenpojat panttivangeiksi. Rahasäiliössä seikkaileminen tarjoaa oivallisen opetusosion pelin mekaniikkoihin. Samalla se onnistuu luomaan myös hyvän kuvan Roopesta, joka kantaa jatkuvasti huolta veljenpoikien turvallisuudesta. Karhukoplan kohteena oli tällä kertaa Roopen rahojen sijaan eräs vanha maalaus, joka paljastuu tarkemmassa analyysissä aarrekartaksi. Ympäri maailmaa on piilotettu viisi aarretta, joita Roope lähtee tietenkin jäljittämään. Matkalla vastaan tulee paljon Ankkalinnasta tuttuja kasvoja, kuten Kulta-Into Pii, Milla Magia, Pelle Peloton, Tepa ja luola-ankka Bubba.

Duck Tales Remastered
Ei sääsket eikä hyttyset vaan ankat, woo-o!

Duck Tales on lähtökohtaisesti hyvä esimerkki siitä, miten viihdyttävä tasoloikkapeli tehdään. Se onnistuu naittamalla mielenkiintoinen kenttäsuunnittelu yksinkertaisen ohjauksen kanssa. Niinpä pelaamisen sisäistää sekunneissa, mutta jokainen taso tarjoaa uutta tutkittavaa. Roopen ohjaaminen on vaivatonta, sillä siihen tarvitaan ristiohjaimen lisäksi ainoastaan kaksi nappia. Toisella hypitään ja toisella joko mätkitään kivenmurikoita tai muutetaan kävelykeppi hyppykepiksi. Kivien ja muiden etenemistä haittaavien pikkuesteiden nuijimisella on merkitystä lähinnä salaisuuksien etsimisen kannalta. Oikein suunnattu lentävä kivi on oiva tapa tipauttaa ylhäällä majailevat aarrekirstut ja viholliset alas. Hyppykepin avulla puolestaan voi ylittää piikikkäitä lattioita ja kukistaa vihollisia hyppäämällä niiden päälle.

Ohjauksessa on kuitenkin yksi piirre, joka aiheuttaa harmaita hiuksia. Välillä peli ei reagoi millään tavalla hyppykepin painallukseen ja tuloksena on tavallinen loikka vihollisen päälle, piikkimatolle tai jopa rotkoon. Tiukan paikan tullen epävarmuutta ei kaipaa. Ongelma esiintyy onneksi niin harvoin ja epäsäännöllisesti, ettei se pilaa koko peliä.

Myös kenttäsuunnittelu on pääosin onnistunutta. Eri tasot eroavat huomattavasti toisistaan, joten esimerkiksi Amazonin sademetsässä seikkaileminen eroaa Himalajan lumisten vuorenrinteiden samoamisesta. Jokainen kenttä tarjoaa runsaasti salaisuuksia etsittäväksi ja kaikki kätkevät sisäänsä myös Roopen elinmittaria kasvattavan sydämen. Näiden metsästäminen onkin tärkeää, sillä ilman niiden luomaa puskuria pelin loppuvastus on vaikea voittaa. Hauskana piirteenä kenttiä ei tarvitse pelata läpi tietyssä järjestyksessä. Itse aloitin Himalajasta ja Transilvaniasta, mikä osoittautui kohdallani hyväksi valinnaksi.

Uusittu ulkoasu tavoittaa hyvin piirrossarjan tyylin. Kaikki on piirretty uudelleen vihollisista kenttien taustamaisemiin ja kokonaisuus on miellyttävän värikäs. Äänipuolella suurin uudistus liittyy ääninäyttelyyn, sillä mukaan on saatu kaikki alkuperäisen Duck Tales -sarjan äänet. Musiikkeja on myös hieman uudistettu, mutta kaikki kappaleet noudattavat kuitenkin alkuperäisiä sävellyksiä.

Ainoa roso kenttäsuunnitteluun tulee pelin lopusta. Loppuvastustajan voittamisen jälkeen täytyy vielä selviytyä parista todella ärsyttävästä tasoloikkaosuudesta, joissa kuolema korjaa yhdestä virhehypystä. Ja kun elämät loppuvat, täytyy koko kenttä pelata uudelleen alusta. Viimekädessä lopun tärveleminen tällaisella hermoja raastavalla pakkopullalla on asia, joka jää kummittelemaan muutoin hyvän pelin ylle. Peli meni hikeä vuodattamalla ja parikymmentä kertaa yrittämällä läpi. Suunnitteluratkaisu lisää keinotekoisesti pelin pituutta, joka ei muuten kohoa paria tuntia mittavammaksi. Tässä ajassa ehtii etsimään myös kaikki salaisuudet, joten peli-ilo jää valitettavan lyhyeksi.

Jos lopun röykyt on valmis hyväksymään, Duck Tales Remasteredia voi sulavasti suositella kaikille, jotka nauttivat Ankronikasta.

Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
Duck Tales Remastered
07 Gamereactor Suomi
7 / 10
+
Pääosin mielenkiintoinen kenttäsuunnittelu, yksinkertaisen ohjausmekaniikan oppii nopeasti, ulkoasu ja äänet tuovat mieleen piirrossarjan.
-
Peli on todella lyhyt, ohjaus temppuilee satunnaisesti, loppupuolen kenttäsuunnittelu uhkaa tuhota peli-ilon.

Täydentävä mielipide

Tero Kerttula
Aika epätodellinen tunne hujahti kroppani läpi kun ensimmäinen julkistustraileri Ankronikan NES-seikkailuiden paluusta pamahti ruutuun. Duck Talesin palauttamista uudelleenjulkaistujen pelien joukkoon on ehditty toivoa jo toista vuosikymmentä, eikä valoa tunnelin päässä pitänyt näkyä. Sitten tulee WayForward ja kertoo tekevänsä pelin uudestaan animaatiosarjasta tutulla visuaalisella suunnittelulla ja vanhoilla tutuilla ääninäyttelijöillä varustettuna. Sekunnissa ankat olivat kaikkien huulilla ja Duck Talesin paluusta saatu aikaan yksi vuoden kohutuimmista pelijulkaistuista.

Ja nyt korvat hörölle: Duck Tales Remastered on äärimmäisen uskollinen alkuperäiselle pelille. Siis äärimmäisen. Kenttiä on muokattu jonkin verran, niiden kulkurakennetta on muutettu niin että jokainen nurkka on käytännössä pakko nuohota läpi ja kaksi uutta kenttääkin on joukkoon mahdutettu, mutta muilta osin mennään just eikä melkein NES-klassikon jalanjäljissä.

Miksi tämä sitten on niin merkityksellistä? Ensinnäkin, alkuperäinen klassikko oli monelta osa-alueeltaan täydellinen ja WayForward on muuttanut ainoastaan niitä kohtia, joissa pelivanhus ontui. Kontrollit, grafiikat, musiikit ja kenttädesign on juuri niin timanttista täydellisyyttä kuin vain toivoa voi. Mukaan ympätty tarina tuo mukavan muiston animaatiosarjan kulta-ajoista.

Puristisen otteen huonot puolet ovat niin ikään varsin selvät. Kun elämät loppuvat, Roope potkaistaan takaisin rahasäiliöön ja koko kenttä keräiltävine esineineen on aloitettava alusta. Lyhyt kestokin oli odotettavissa. Alkuperäinen peli meni läpi puoleen tuntiin, tämän kanssa tahkosin sentään kolmisen tuntia vaikka etenin suurelta osin vanhasta muistista läpi hard-vaikeustasolla. Ei enää nykypäivää, mutta remasteroinnin nimissä hyväksyttävää.

Vanhoille ankisteille Duck Tales Remastered onkin siis mannaa taivaasta. Olen alkuperäisen animaatiosarjan ja NES-pelin suuri fani, joten ensimmäinen läpipeluukerta edessä olevista monista muista - pelaan alkuperäisen peli edelleen läpi muutaman kerran vuoteen - meni hymy korvissa viimeisen kentän lievää turhautumista lukuun ottamatta. Sen sijaan ankkoihin ensimmäistä kertaa tutustuville paketti on hankalampi tapaus. NES-aikojen yleinen pelidesign ja lyhyys ovat kiistämättä ongelmia nykypäivänä, joten on pitkälle pelurista itsestään kiinni miten näihin asioihin suhtautuu. Pikavilkaisu maailmalta kertoo suhtautumisen olevan äärimmäisen ristiriitaista.

Minä en valita, sain juuri sitä mitä toivoinkin. Ehkä puoli vuotta lisää kehitysaikaa ja siinä ajassa myös pelin jatko-osan ymppääminen osaksi pakettia olisi tehnyt kokonaisuudelle teräsmiestä, mutta sitten puhuttaisiin jo kympin klassikosta. Minä olen kasvanut näiden ankkojen parissa, joten en edes väitä olevani objektiivinen. Niinpä omalla kohdallani tämä paketti on varsin vahva ysi. 9/10
Tämä on mainos: