Rayman Legends

Pari vuotta sitten julkaistu Rayman Origins oli juuri sitä, mitä nimikin ennakoi. Sarja palasi kaksiulotteisille urilleen värikkään ulkoasun, lapsenmielisen tarinan ja ennen kaikkea raudanlujan pelattavuuden kera. Sama hurmaava tasoloikkailu jatkuu Rayman Legendsissäkin.

Sitten edellisen osan rasitusten Rayman ja kumppanit ovat torkkuneet, ja siinä ajassa on tapahtunut kauheita. On siis aika nousta jälleen taistoon ja pelastaa pulasta vangitut teensyt. Yhteensä 700 näitä sinisiä palleroita on ripoteltu ympäri maailmaa, ja lisää kenttiä aukeaa pelastettujen määrän kasvaessa. Kuten arvata saattaa, tarina tässä pelissä on herttaisen yhdentekevä. Kaikilla on kuitenkin kivaa ja peli rullaa eteenpäin karkkimaisemissa.

Legends on Originsin pelanneille heti tuttu. Kaksiulotteiset kentät rullaavat ruudulla ja Rayman kavereineen etenee loikkien ja mäiskien niiden läpi. Matkalla kerätään lumeja eli tulikärpäsen näköisiä olioita ja tietysti pelastetaan pulasta sinisiä teensyjä. Jokaisessa tasossa on muutama enemmän tai vähemmän huonosti piilotettu bonushuone, jossa suoritetaan lyhyt aivopähkinä saaden palkkioksi lisää vapautettuja teensyjä. Homman nimi on siis nauttia klassisesta tasoloikasta ja kerätä kaikenlaista kamaa. Mukaan voi ottaa maksimissaan kolme kaveria samaan peliin [Wii U:lla neljä -toim. huom.], mutta samalla kaoottisuus lisääntyy. Pelikumppania on todella helppo läimäistä mennessään tai muuten vain edetä liian nopeasti. Toisaalta sekoilu voi olla myös hauskaa, mikäli seurueessa huumorintaju moisen kestää.

Siinä missä Rayman Origins lainasi rakenteensa Super Mario Bros. 3:lta - kartalla edettiin raiteilla ja välillä pysähdyttiin suorittamaan eteen tullut kenttä - Legends on jaettu teemoiltaan erilaisiin tauluihin, joiden sisään loikkaamalla paljastuu lisää tauluja. Vaikkei rakennetta voi moittia toimimattomaksi, ei se ole aivan yhtä selkeä kuin aiemmin.

Läpi pelin kasvava haaste ei johdu vastaan asetetuista vihollisista. Yleensä nämä pastellinsävyiset pahikset kukistuvat yhdellä iskulla. Poikkeuksen tekevät tietenkin jokaisessa maailmassa suurikokoiset pomotaistot. Moneen vaiheeseen jaetut kohtaamiset ovat eeppisiä ja suorastaan hulvattomia. Pelin varsinainen haaste syntyy kuitenkin tasosuunnittelusta. Pidemmälle edettäessä liikkuminen vaatii tilanteen nopeaa ymmärtämistä ja usein hyppyjen tai iskujen todella tarkkaa ajoitusta. Tempo on hektinen, mikä johtaa myös yritys ja erehdys -kierteisiin. Välitallennuspisteitä on onneksi ripoteltu anteliaasti ja jatkomahdollisuuksiakin riittää loputtomasti, joten lopulta eteneminen on vain omasta kärsivällisyydestä ja ajoituksen opettelusta kiinni.

Virheitä ei voi milloinkaan pistää tekniikan piikkiin. Kaunis sarjakuvamainen grafiikka rullaa sulavasti, värit ovat kirkkaita ja satumaisia teemoja vilisevä silmäkarkki on vaihtelevaa ja kepeää katsottavaa. Peli on mallisuoritus siitä, ettei ulkoasun tarvitse tavoitella realismia näyttääkseen hyvältä. Lisäksi äänimaailma osoittaa harvinaista yhteispeliä ruudun tapahtumien kanssa. Ajoittain jopa Raymanin yksittäiset hypyt ja iskut tuntuvat saumattomalta osalta taustalla soivaa musiikkiraitaa. Valikoima on pääasiassa teatraalista klassista musiikkia, mutta mukaan mahtuu myös raskaampaa materiaalia kitaravalleineen. Yleensä päällekäyvä ääniraita ärsyttää, mutta Rayman Legendissä se istuu kuvaan täydellisesti. Äänitehosteet mukailevat pelin muuta tyyliä koomisine vinkaisuineen ja muksahduksineen. Lapsia tai lapsenmielisiä miellyttänee tieto, että koko peli on saatavilla myös suomeksi.

Rayman Legendsin pelaaminen on yksinkertaisesti hauskaa. Tarinaa ei juuri ole, mutta eipä sitä tällaisessa pelissä jää kovasti kaipaamaan, kun puhdas pelaamisen riemu iskee kympillä. Pelin pudottaa huippupisteistä ainoastaan se, että uusista kentistä ja päivitetystä rakenteesta huolimatta kokonaisuus ei enää tunnu samalla tavalla tuoreelta kuin pari vuotta sitten. Joka tapauksessa Rayman laittaa näillä eväin hienosti kampoihin jopa tasoloikan kuninkaana paistattelevalle Nintendon putkimiehelle.