Killzone: Shadow Fall

Konsolin lanseerauspelin tekeminen ei ole koskaan helppoa. Guerrilla sai rapiat pari vuotta aikaa ja vaatimattoman 30 miljoonan euron budjetin kehittää Killzone 3:lle jatkoa Playstation 4:llä. Näihin lähtökohtiin suhteutettuna Killzone: Shadow Fall tuntuu mestariteokselta. Samalla on helppo ymmärtää, miksi peliä ei kutsuta Killzone 4:ksi. Shadow Fall lähentelee spin-offia, jolla on helghastien kiilusilmiä lukuun ottamatta aika vähän yhteistä edeltäjiensä kanssa.

Peli alkaa The Last of Us -henkisellä prologilla. Lucas on 8-vuotias, vuosi on 2370 ja Vekta Cityssä tapahtuu muutoksia, jotka nousevat avaintekijöiksi tulevassa, kahdeksantuntisessa kampanjassa. Lucas pakenee isänsä kanssa huutavia Helghast-joukkoja sateen ropistessa ikkunoiden ulkopuolella. Kymmenen minuuttia myöhemmin tarina hyppää 13 vuotta ajassa eteenpäin ja kuvaan tulee mies, joka adoptoi Lucasin ja on johtanut VSA-joukkoja jo kymmenen vuotta. Hän on päässyt valtavan salaliiton lähteille, jotka löytyvät Helghastin riveistä.

Helghan-planeetta tuhottiin Killzone 3:n lopussa. Pommi tappoi yli miljardi helghanilaista, ja jäljelle jääneet 12 miljoonaa asukkia siirrettiin pakolaisina Vektalle. 400-metrinen betonimuuri rakennettiin rotujen välille. Guerrilla Games tarjoilee kauhallisen fasismia ja rasismia referoidessaan natsismia ja stalinismia sekä kylmän sodan Berliiniä. Rotuerottelua ja syrjintää. Sortoa ja elitismiä.

Tarina käsittelee monia vakavia teemoja ja se kerrotaan hyvin pahaenteiseen sävyyn. Kiitos hyvien näyttelijöiden ja hyvin ohjattujen välinäytösten kerronta tempaisee mukaansa ja saa pelaajan välittämään - ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Narratiivi ei ole genren huippujen tasolla, mutta Guerrilla on selvästikin kehittynyt vuosikymmenen saatossa ja osoittaa vakuuttavasti kypsymistään. Verrattuna Killzone 3:n melko väsyttävään Helghast-hippaan Lucasin ja Sinclairin vuoropuhelu tuntuu todella virkistävältä.

Pelaaja ohjaa siis tyyppiä nimeltä Lucas Kellan, joka toimii VSA:n huippu-upseerin hyvin koulutettuna juoksupoikana. Kellan kuuluu "Shadow Marshaleihin", ja tämän tehtävät liittyvät usein soluttautumiseen, hiiviskelyyn ja sabotaasiin vihollislinjojen takana. Hiippailu on nyt isommassa osassa kuin Killzone-sarjan aiemmissa osissa. Pelaajan on hakkeroitava hälytyslaitteita, liikuttava pyrähdyksittäin ja vältettävä joutumasta avomaastoon liian pitkäksi aikaa.

Muutokset pelityylien painotuksessa tuottavat erilaisen Killzone-kokemuksen. Shadow Fallissa sekoittuvat Deus Exästä, Preystä, Halosta ja Half-Lifesta tutut elementit Killzone-sarjan jykevään tuntumaan ja runneltuun maailmankuvaan. Lucasilla on mukanaan pieni tekoälykumppani nimeltä The Owl. Lentelevä robotti kykenee neljään erilaiseen toimintoon, jotka esitellään jo pelin alkuvaiheissa niin kuin nanopuku Crysisissa. Toimintasuunnitelmaa muodostaessa Owl auttaa kaikuluotauksella, joka paljastaa lähimpien vihollisten sijainnin. Owl voi myös ampua vihollisia, lamaannuttaa sähköllä tai nakata vaijerin, jolla Lucas pääsee vaikeisiin paikkoihin.

Arvostan Guerrillan kunnianhimoa Shadow Fallin kohdalla, mutta pelistä löytyy myös ongelmia, kun tarkastellaan kenttäsuunnittelua. Ympäristöt ovat Shadow Fallissa aiempaa avoimempia ja labyrinttimaisempia kuin Call of Dutyssa ja sen sukulaisissa. Pelaajan on tutkittava kenttää ennen seuraavaan siirtymistä. Peli ei avusta etenemisessä osoittamalla oikeaan suuntaan, ja välillä toimintaa tauotetaan kevyellä pulmanratkonnalla. Guerrilla on ottanut vanhan koulun lähestymistavan hyvin modernissa toimintapelissä, ja se toimii useimmiten, muttei aina.

Hitaampi tempo on tervetullut muutos, niin kuin ovat myös uusiin paikkoihin johtavat ilmastointikanavat ja tunne siitä, että pelissä voi eksyä. Samalla pelaajaa kuitenkin turhauttavat harkitsemattomat valinnat kenttäsuunnittelussa, joskus holtittomat tehtävärakenteet ja liiallinen monipuolisuuden alleviivaaminen.

Pelin alussa Lucas marssii teknisesti ihailtavaan puistikkoon, jossa Helghast-sotilaat partioivat ja asentelevat ansoja. Ideana on pitää silmällä vihollisten sijaintia Owlin avulla, asetella suojia taktisesti järkeviin paikkoihin ja pyrkiä tähtäämään päähän. Hardilla pelattuna kuolema korjaa useammin kuin neljässä Halossa yhteensä, mutta vaikka pelaajana on helppo arvostaa avoimempaa pelimaailmaa, on maailmasta myös helppo havaita merkkejä kiireestä ja siitä, ettei Guerrilla ole aiemmin tehnyt tämän kaltaisia kenttiä.

Aivan liian usein - etenkin metsäkentässä - viholliset ja näiden pistävän tarkat laukaukset johdattelevat väärään suuntaan. Seuraan tulituksen ääntä, eliminoin vastustajat ja siirryn eteenpäin niin kuin toimintapelit ovat opettaneet 20 vuoden ajan. Mutta Shadow Fallissapa saa huomata, että ennen tulitaisteluun tempautumista olisikin pitänyt käväistä toisessa suunnassa räjäyttämässä pommeja pudotetussa rahtialuksessa. Tuntuu älyttömältä rampata takaisin tekemään jokin vähäpätöinen tehtävä ja palatessa huomata nappi, joka ei ollut siinä aiemmin. Tällainen suunnittelu rikkoo illuusion.

Kun Shadow Fall on parhaimmillaan, se on tunnelmallinen, jännittävä, upea, pelottava, siisti ja haastava. Aseiden rekyyli, tulinopeus, vihollisasettelu, animaatio ja ympäristösuunnittelu hipoo kattoa. Mutta silloin, kun kaikki ei natsaa yhteen, peli on huonoimpia kokemuksia miesmuistiin. Kenttä, jossa hypätään avaruuskapselista liitopuvussa ja navigoidaan romahtavien pilvenpiirtäjien lomassa, tuntuu loputtomalta painajaiselta. Kenttä on yksi kamalimmista tämäntyyppisessä pelissä.

Shadow Fallin ongelmana on yliyrittäminen. Pelistä näkyy, että Guerrilla on joutunut deadline-paineiden alle. Toiminta on joskus huonosti koreografioitua. Aina silloin tällöin viholliset ilmestyvät kaikista mahdollisista suunnista, eikä pelaajalla ole selkeää kuvaa, missä ollaan ja mitä tapahtuu. Owl tykittää vihollisia minkä ehtii samalla, kun Lucas nuohoaa kalusteita etsiessään epätoivoisesti suojaa. Toisaalta pelissä on aivan päinvastaisiakin hetkiä; jotkin toimintakohtauksista kuuluvat koko genren parhaimmistoon. Erään tehtävän aikana Helghast-terroristijohtaja Vladko on asettanut 22 pommia yhteen Vekta Cityn monista Sky Traineistä. Lucasin on hypättävä junaan vauhdissa. Kentän pelaaminen nostaa niskavillat pystyyn ja saa hihkumaan riemusta.

Toinen huippuhetki syntyy, kun pelaaja soluttautuu leijuvaan tutkimuskeskukseen valtavan avaruusaluksen sisällä. Lucasin tarkoituksena on sabotoida keskusta sisältäpäin. Osaan aluksesta on pesiytynyt ikävä virus, jonka takia lattioilla lojuu mätäneviä ruumiita. Seiniin on tuherrettu verisiä kirjoituksia. Guerrillan design-tiimi on tässä päässyt todella valloilleen. Kenttä näyttää mahtavalta sekä teknisestä että taiteellisesta vinkkelistä. Mitä lähemmäs reaktoria Lucas kapuaa, sitä kovemmaksi vastus kasvaa. Kohtaamisia tulee tiuhempaan ja eteen astelee kovempia helghasteja. Mieleen palaavat Half-Life, Deus Ex - kenties jopa Quake. Joka tapauksessa tehtävä toteuttaa esimerkillisesti ajatusta vanhan koulun toimintapelistä nykytekniikalla toteutettuna.

Kampanja siis vaihtelee nerokkaista kohokohdista turhauttaviin pohjakosketuksiin. Onneksi hyvää mahtuu mukaan enemmän kuin huonoa. Moninpelaajille Killzone: Shadow Fall tarjoaa toimivan paketin, joskin flirttailu Call of Duty -kansan kanssa tuntuu hieman väsähtäneeltä. Perkit, loadoutit ja kiivas tempo muistuttavat Black Ops II:sta. Kenttäsuunnittelu on pätevää ja aseiden tasapaino toimii, mutta arvostelurupeaman jälkeen en jaksa innostua upottamaan siihen valtavasti lisää peliaikaa. Warzone-moodissa pelikokemusta voi toki muokata mieleisekseen ja haravoida pois Call of Dutyn inspiroimat ominaisuudet, mutta olisin ennemmin nähnyt jotain originaalimpaa. Toisaalta scifimpää Call of Dutya janoaville Shadow Fallin moninpeliä voi jopa suositella.

Miltä se uuden sukupolven grafiikka sitten näyttää? Verrattuna Battlefield 4:ään, Crysis 3:een ja Far Cry 3:een vain Crysis 3:n Ultra-asetukset jättävät Shadow Fallin kakkoseksi. PC:llä Crysis 3 pystyy venymään parempaan tarkkuuteen ja parempiin tekstuureihin, mutta Killzonen volumetrinen valaistus on upeaa ja yksityiskohtia riittää reilusti. Avaruusasemalle sijoittunut kenttä on erityisen vaikuttava ja osoittaa selvän teknisen kuilun Playstation 3:n ja PS4:n välillä. Ilmassa leijuvat partikkelit pitävät huolen, ettei kaikki näytä steriililtä. Pöly ja savu näyttävät maagisilta, kun Owlin valokeila leikkaa niitä.

Esteettiset asiat ovat kunnossa läpi pelin. Kontrasti Vekta Cityn puhtaan, kirkkaan ja elegantin puolen ja teollisen, synkän ja likaisen puolen välillä on mielenkiintoinen. Kampanjan tehtävät sijoittuvat muurin molemmin puolin, ja kummankin oma, eristyksellinen ilmapiiri yllättää. Vektalaisten puolella tuntuu tärkeämmältä välttää sivullisia uhreja, kun taas "uuden Helghanin" puolella tekee mieli ryhtyä Ramboksi.

Luonnollisesti myös osapuolten asevalikoimassa on eroja. VSA:n aseet ovat valkoisia, kehittyneitä ja kliinisen puhtaita. Niistä löytyy usein myös vaihtoehtoisia tulimoodeja. Useat hohkaavat sinistä laseria. Helghastien aseet ovat väriskaalan toisesta ääripäästä, kuten Killzone 2:ssa. Aseet ovat mustia, rähjäisiä, meluisia ja brutaaleja. Asetasapaino ja niihin liittyvät fysiikat ovat erinomaiset. Ampuminen ei ole koskaan tuntunut yhtä tyydyttävältä kuin Killzone: Shadow Fallissa.

Guerrilla on jatkanut hyvää työtään myös äänimaailman saralla. Toisin kuin Call of Duty -sarjassa tai Halo 4:ssä, jossa käytetään vain määrättyä määrää kaikua, Guerrilla on uhrannut aikaa akustiseen simulaatioon, jossa jokaisen luodin akustiikat lasketaan reaaliajassa. Ympäröivien esineiden etäisyydet ja materiaalit vaikuttavat siihen, miltä ääni kuulostaa kyseisessä tilassa. Samankaltaista systeemiä käytetään myös Crytekin ja Dicen peleissä.

Lisäksi ääniraita on hienoin sitten alkuperäisen Halon. Kaksi säveltäjää on säveltänyt toisistaan riippumatta musiikkia pelimaailman molempiin puoliskoihin. Näiden sävellyksissä kuuluu, että Vekta City on harmoninen paikka, joka pakotetaan sotaan, kun taas New Helghan on maanpäällinen helvetti. Miksauksessa sekoitetaan mekaanisia ääniä ja sykkivää musiikkia tavalla, joka tuo mieleen Inceptionin, Watchmenin ja 300:n. Musiikillista voimaa siis pelistä löytyy, ja se sopii tunnelmaan kuin nenä päähän.

Lisää glooriaa voi kaataa Shadow Fallin ohjauksesta, joka on Dualshock 4:ään tehtyjen parannusten ansiosta tarkempaa kuin aiemmin. Koska peli reagoi ohjaukseen herkästi ja viiveettömästi, kehittäjien ei ole tarvinnut turvautua automaattiseen tähtäysapuun. Apupyörien puutteesta huolimatta räiskintä pysyy ensiluokkaisen tarkkana.

Killzone: Shadow Fall on muutamista turhauttavista piirteistään huolimatta oiva kumppani Playstation 4:n julkaisuun ja esittelee hyvin, mihin konsoli kykenee. Sekoitus seikkailua, pieniä pulmia, hitaampaa tempoa ja kaupungin kontrasteja ansaitsee kiitoksen. Lisäksi pisteitä ropisee hienosta grafiikasta ja sitä tukevasta äänimaailmasta. Vain muutama typerä tehtävä, heikko loppuratkaisu ja sattumanvaraiselta tuntuva tulitaistelu painavat arvosanaa lopulta kohti heikkoa kasia. Guerrilla pystyy varmasti vielä parempaan, mutta jos uuteen sukupolveen on pakko päästä heti käsiksi, Shadow Fall on ehdoton hankinta.