Need for Speed: Rivals

Criterion Games teki viime vuonna mallikasta työtä Need for Speed: Most Wantedin uudella versiolla ja sai EA:n kaahailusarjan jälleen noususuhdanteeseen vaisun Need for Speed: The Runin jälkeen. Brittistudio ei kuitenkaan päässyt rakentamaan onnistumisen päälle, vaan sarjan vetovastuu siirrettiin vasta perustetulle ruotsalaistiimille, Ghost Gamesille. Valitettavasti tämä taisi olla liian vaikea pala purtavaksi Göteborgin poppoolle: vaikka puitteet ovat Need for Speed: Rivalsissa kohdallaan, jää peli-ilo uupumaan.

Aloitetaan hyvistä puolista, koska ne ovat kaikkein näkyvimmät. Vaikka ruudunpäivitys on lukittu 30 kuvaan, ei ulkoasu jätä Playstation 4:llä paljoa valittamisen aihetta. Resoluutiona on 1080p, yksityiskohtia riittää runsaasti ja sumennus, linssikiillot ja muut efektit ovat kovassa käytössä Redview Countyn katuja kiitäessä. Erityisen tyylikkäitä ovat säätilojen vaihtelut, jotka lisäsivät tunnelmaa paikoitellen mainiosti. Itse ajotuntumaan niillä on tosin vain marginaalisesti vaikutusta.

Redview Countyn ja Most Wantedin Fairhaven Cityn ero paljastuu jo nimistä. Kaupunkimaisemien sijaan tällä kertaa ajetaan maakuntien metsissä, vuoristoissa, kanjoneissa ja motareilla. Redview on kokoluokaltaan kohtalaisen laaja, mutta kartasta jää väistämättä mieleen sekava ja kiirehditty tunne. Urbaaniakin ympäristöä jää kaipaamaan.

Autot ovat onneksi komiaa katseltavaa, ja valinnanvaraa riittää etenkin kun kiesien ulkonäköä pääsee jälleen muokkaamaan mukavasti. Suorituskyvyn päivittäminen on kuitenkin tylsää tasopäivitysten ostoa. Ärsyttävästi kaaroja ei voi vertailla rintarinnan, eikä päivitysten määrää tiedä ennen kuin ostaa. Näin uusien autojen ostaminen tai päivittäminen täytyy vetää aika pitkälti fiilispohjalta.

Tärkeintä ajopelissä on tietenkin tietää, miten koslat käyttäytyvät ajossa. Vastaus on arvattava, jos on koskaan kokeillut yhtään NFS-peliä. Meno on hyvin pitkälle tuttua arcade-posottelua, jossa kurveja vedetään sivuluisussa ja suorilla pukataan nitroa vastaantulijoiden kaistalla. Ajaminen on Most Wantedin tavoin Burnoutmaista niin hyvässä kuin pahassa. Se on kaikessa hurjapäisyydessään viihdyttävää, mutta autojen erot tuntuvat hyvin minimaalisilta.

Siinä missä Need for Speed: Rivalsin puitteet ovat reilassa, sisällössä suistutaan ojan puolelle. Jo alku nikottelee, kun ensimmäisen puolituntisen aikana tutoriaalit keskeyttävät jatkuvasti pelaamisen ja rytmitys on täysin hukassa. Pelin perusidea on niin yksinkertainen, että asiat olisi voitu lyödä pihviksi yhdellä videopätkällä.

Rivalsin nimi viittaa kaahailijoiden ja poliisien vastakkainasetteluun. Peli sisältää kampanjat molemmille osapuolille, mutta itse tarina konfliktin ympärillä on yksi surkeimmista, mitä olen isoissa pelijulkaisuissa nähnyt. Siinä ei yksinkertaisesti ole järvenhiventäkään, eikä sillä ole mitään kunnon rajapintaa pelitapahtumiin. Lisäksi välivideot ovat niin idioottimaisia mahtailumonologeja, että ne saavat veren kiehumaan enemmän raivosta kuin toiminnan palosta.

Pelin suurin ongelma on tehtävärakenne. Pelaaja valitsee aina yhden kolmesta Speed List -tehtävälistasta, jotka pitävät sisällään muutaman tavoitteen kapeasta skaalasta kisoja, aika-ajoja ja kaahailijoiden teilaamisia. Kaahailijoiden jujuna on päästä tavoitteet täytettyään takaisin johonkin monista turvataloista, jotta pelin valuuttana toimivat Speed Pointsit saa talletettua pankkiin. Poliisien listoissa tätä pelkoa ei ole ja tavoitteet painottuvat kisojen sijaan enemmän jahtaamiseen.

Ensimmäisten tuntien aikana tylsien listojen suorittaminen vielä menettelee, mutta pian sen jälkeen iskee aivan totaalinen jymähdys. Tehtävänannot toistavat itseään aivan liikaa ja vaikeustaso nousee lähinnä toiston määrällä. Jo viiden pelitunnin jälkeen Rivals tuntui kuluneen puhki, joten peli-into romahti täydellisesti. Hakkasin väkisin vielä peliä noin kymmeneen pelituntiin, mutta tässä vaiheessa olin valmis heittämään koko rompulla vesilintua.

Rivalsia ei pelasta edes sen uusi Alldrive-ominaisuus. Ominaisuus käytännössä sitoo moninpelimahdollisuudet suoraan kiinni yksinpeliin. Näin yksinpelissä riehuu jatkuvasti ihmispelaajia suorittamassa omia tehtäviään ja tekemässä kiusaa muille. Alldriven toteutus on sinänsä onnistunut, mutta tavallaan myös turhauttava. Ihmispelaajiin törmääminen aiheuttaa nimittäin lähes sataprosenttisen varmasti vain hirveää kaaosta, eikä järkeviä kisoja juuri saatu aikaan. Onneksi myös offline-moodi ja privaattipelit kavereiden kesken onnistuvat. Tavallista moninpeliä ei Rivalissa ole laisinkaan tarjolla, joten kavereiden kanssa järjestettävät kisat ja tehtävät ovat oikeastaan ainoa kunnon tapa päästä ottamaan mittaa toisistaan.

Need for Speed: Rivals on vähän kuin pakkasella housuun laskisi. En muista peliä, jossa viihdearvo olisi alkulämpöjen jälkeen jäätynyt yhtä pahasti kuin Ghost Gamesin debyytissä. Ehkä jotkut pystyvät nauttimaan Rivalsin itseään toistavien haasteiden ja tehtävien suorittamisesta, mutta ainakin syvempää pelikokemusta kaipaaville pintakiillon petollisuus paljastuu nopeasti.