Yakuza 2

Pelikauppojen hyllyiltä löytyvät mafiapelit ovat hyvin pitkälti olleet Grand Theft Auto -sarjan klooneja. Mikäs siinä, sillä rötöstelypelin mekaniikka sopii hyvin myös järjestäytyneen rikollisuuden kuvaamisen rungoksi. Segan julkaisema Yakuza 2 on sen sijaan tyystin toista maata, sillä katu-uskottavan mafiakuoren alla lepää perijapanilainen kevytroolipeli.

Toisin kuin miljoonassa muussa lajityypin perinteisessä edustajassa, Yakuza 2:n päähahmo ei ole tytöltä näyttävä piikkitukkainen maailmanpelastajateini. Äijämäinen päämafioso Kazuma Kiriyu antaa yleensä nyrkkien hoitaa vuoropuhelun, eikä tässä pelissä tarvitse kuunnella päähahmon itkemistä maailman pahuudesta. Viholliskavalkadikin koostuu fantasiamaailman öhkömönkiäisten sijaan jengiläisistä ja kilpailevista rikollisklaaneista.

Vaikka hahmot eroavat melkoisesti genren muista peleistä, luottaa pelimekaniikka tuttuun ja turvalliseen lähestymistapaan. Tappeluista irtoaa kokemuspisteitä ja kerätyllä kokemuksella hahmon ominaisuudet parantuvat. Hahmonkehitys on varsin virtaviivaista, mikä sopii mainiosti pelin vauhdikkaaseen luonteeseen.

Japsiroolipelien juuret näkyvät myös taisteluissa. Etenemistä katkotaan tiuhaan pikaisilla turpasaunoilla. Vuoropohjaisuuden sijaan tappeluissa voittajan ratkaisevat nopeat refleksit ja napinhakkaustaidot. Sokealla nappuloiden takomisella ei tosin pärjää loputtomiin, sillä haastekäyrä nousee tarinan edetessä varsin jyrkästi. Jos viheliäisimpiä vihollisia vastaan haluaa pärjätä, on yhdistelmäliikkeiden ja brutaalien erikoishyökkäyksien opetteleminen elinehto. Taistelu on paljon velkaa mätkintäpeleille, mikä on yksinomaan hyvä asia. Taktiikalle ei juuri jätetä sijaa, mutta nopeatempoista toimintaa tarjotaan senkin edestä.

Erikoisen toteutustavan lisäksi Yakuza 2 loistaa myös tarinankerronnallaan. Juoni on Hollywood-standardien mukaan kasattu kostoretki, mutta peliksi käsikirjoitus on poikkeuksellisen onnistunut. Juonta kuljetetaan pitkähköillä välivideoilla ja niitä on turkasen paljon. Muissa peleissä pelihahmojen lässytystä jaksaa yleensä kuunnella tasan minuutin, mutta kenties juuri aihepiiristään johtuen Yakuza 2:n tarinaa jaksaa tapittaa ennennäkemättömällä intensiteetillä. Joillekin pelaajille seurattavaa on takuuvarmasti liikaa, sillä karkeasti arvioituna ei-pelillinen sisältö kattaa noin kolmanneksen koko pelin kestosta.

Peli on selkeästi suunnattu aikuisille, sillä herrat Jack Daniels ja Punainen Marlboro vierailevat tasaiseen tahtiin ruudussa. Hahmot läträävät viinalla alvariinsa ja imevät posket lommolla syöpäkääryleitä, eikä kirosanoja ja verenvuodatusta kaihdeta. Alamaailma pelaa omilla säännöillään ja se myös näkyy. Haudanvakavan kerronnan ja täysi-ikäisille suunnattujen teemojensa vastapainoksi peli tarjoaa myös japanilaisille tyypillistä pähkähullua huumoria, joka mukavasti tasapainottaa pelin luonnetta.

Pääjuonen lisäksi pelimaailmasta löytyy kiitettävästi ylimääräisiä sivutehtäviä, joiden suorittamiseen saa kulumaan tovin jos toisenkin. Juonipuskan sivuoksien koluamisen ohella kaupungin kuppiloissa voi lounastaa ja tietyissä juottoloissa pöytään voi hankkia seuralaisen liehiteltäväksi. Maailmasta on tehty elävä ja hengittävä. Esimerkiksi osalla peliluolien kolikkopeliautomaateista voi pelata yksinkertaisia toimintapelejä. Tällaisilla pienillä yksityiskohdilla vahvistetaan hienosti siellä olemisen tunnetta.

Ääninäyttely on toteutettu japaniksi, joten kielitaitorajoitteiset joutuvat seuraamaan tarinaa tekstitettynä. Ruudun alalaidassa vilistävä teksti on pääosin onnistunutta, mutta käännökseen on paikoin livahtanut ikäviä kirjoitusvirheitä. Joskus kirjoitusasu myös herättää ihmetystä, sillä teksasilaisittain murrettu englanti ei mielestäni sovi japanilaisen rikollissyndikaatin johtajan suuhun. Lisäksi käytetty kirjasintyyppi on liian pieni ja erittäin vaikeaselkoinen, mikä hankaloittaa juonen seuraamista.

Idän Kummisetä on graafisesti vaikuttavan näköinen. Vaikka pelilaitteena on eläkeiässä olevan Playstation 2, on kuvallinen ulosanti kautta linjan koreaa katsottavaa. Pelihahmot ilmehtivät uskottavasti ja kulmikkuus loistaa poissaolollaan.

Näennäisen yksinkertainen pelimekaniikka on verhoiltu kerrassaan vastustamattomalla tarinalla. Nipponin Sopranos toimii hienosti alusta loppuun, vaikka juonen terävin kärki katkeaakin loppua kohden mentäessä. Moitittavaa ei isommin löydy, lukuun ottamatta peliä keinotekoisesti pitkittävillä turhilla juoksupoikatehtävillä ja aikarajoitteisilla pinnankiristyspikamatkoilla. Myös pomotaisteluiden oikean napin oikea-aikaiseen painamiseen keskittyvät reaktiotestit olisivat saaneet jäädä suunnittelupöydälle.

Aikuisväestölle suunnattu kevytroolipeli ei varmasti ole joka pojan mieleen, mutta lajityypin täysi-ikäisille ystäville peliä voi suositella varauksetta. Nousevan auringon maan Tony Montanalla on poikkeuksellisen rikas tarina kerrottavanaan.