Bioshock Infinite - Burial at Sea Episode 2

Varoitus! Jos et ole pelannut Burial at Sea Episode 1:tä ja pelkäät spoilereita, lue arvio vasta sen pelaamisen jälkeen.

On tullut aika sitoa Bioshock-sarjan langanpäät yhteen - ainakin väliaikaisesti. Bioshockin luoja, pelisuunnittelija Ken Levine on ilmoittanut luopuvansa sarjan kehityksestä ja ajavansa Irrational Gamesin alas aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Mestari jättää jäähyväiset sarjalle Bioshock Infiniten kolmannessa ja viimeisessä lisäosassa, Burial at Sea Episode 2:ssa.

Burial at Sean ensimmäinen episodi huipentui käänteeseen, jonka seurauksena sankari Booker DeWitt jätti elävien kirjat. Toinen episodi alkaa yllättäen pariisilaisesta kahvilasta, ja tällä kertaa pääosan ottaa Bookerin sidekick Elizabeth. En halua spoilata tarinaa liikaa, mutta sanotaan vaikkapa niin, että useita tuttuja hahmoja pompahtelee esiin, kun seikkailu jatkuu syvällä Rapturessa.

Merenalaisen kaupungin tenho on jo päässyt vähän kulumaan. Edes PC-version maksimigrafiikat eivät onnistu peittämään sitä, ettei Rapture ole niin vaikuttava kuin ensimmäisellä kerralla. Etenkin nyt uuden sukupolven rinnalla grafiikkamoottorin ikä näkyy. Vaikka valaistus on edelleen hienoa ja sitä hyödynnetään ansiokkaasti, teksturointi jättää toivomisen varaa, eikä tekninen toteutus ole ihan niin huoliteltua kuin voisi odottaa. Tätä tosin lievittää edelleen nerokas kuvasuunnittelu, jota katselee mielikseen.

Elizabeth on tarkoituksella heikompi hahmo kuin Booker. Hengissä pysymiseksi on siksi muutamia uusia jippoja, joista merkittävin on kyky hiippailla. Huppuhommiin käydään heti alkuvaiheissa, kun Elizabeth saa plasmidin, joka paljastaa vihollisten sijainnit seinien läpi, ja varsijousen, jolla viholliset voi pudottaa vaivihkaa. Uutta pelitapaa ei pääse vahingossakaan ohittamaan, koska ympäristöön sijoitetut lätäköt ja lasinsirut käyvät tallaajalle kalliiksi. Hiippailua voi ihan arvostaa, mutta samalla se tuntuu siltä kuin Irrational olisi vasta alkanut rapsuttaa sen todellista potentiaalia. Noin kolmen tunnin kesto on yksinkertaisesti liian lyhyt hiippailuun pureutumiseksi, ja aika nopeasti peli jo lappaa kouraan lisää aseita ja plasmideja, joilla pääsee hyökkäämään.

Niin kauan kuin hiippailua kestää, pelaaja pääsee koukkailemaan ilmastointikanavista vihollisen selustaan, siksakkaamaan kentissä pahaa aavistamattomien vihollisten lomassa ja suorittamaan hiljaisia kaatoja. Sitten ensimmäisen tunnin jälkeen peli muuttuu. Taistelu alkaa käydä toistavammaksi ja paikasta toiseen ravaamista on enemmän. Samalla Ken Levine osoittaa, että tällä oli vielä paljon tarinaa kerrottavanaan. Ehkä jopa liikaa sisällön mittaan nähden.

Tarinaa syötetään vähän jo väkipakolla, kun parin tunnin ajan pelissä tuntuu olevan lähes taukoamatta dialogeja tai ääninauhoja, jotka selittävät tarinan nyansseja. Kyse ei onneksi ole huonosta tarinasta - päinvastoin. Menisin jopa niin pitkälle, että väittäisin tarinan olevan niin korkeatasoinen ja läpikotaisin funtsittu, että se venyttää formaattinsa rajoja, kuten Ken Levineltä on totuttu odottamaan.

Tämä tekee Burial at Sean pisteytyksestä vaikeaa. Toisaalta kyse on pelistä, joka ei aivan vakuuta mekaanisesti. Toiminta on sarjansa heikkotasoisinta tähän asti. Toisaalta taas tarina jaksaa yllättää ja tekee runsain mitoin silmiä avaavia paljastuksia. Se pelastaa paljon, koska viime kädessä Bioshock Infiniten finaali jättää tyydyttävän jälkipoltteen. Kenties todellista Bioshockia ei tämän jälkeen enää tule, siksi Episode 2 tuntuu lopulta.

Lopputulos olisi kuitenkin voinut olla vielä parempi, jos Burial at Sean monet hienot ideat olisi toteutettu täysiverisen pelin eikä episodisen lisäosan puitteissa. Pidemmälle kehitetyn pelimekaniikan ja paremman tahdituksen turvin kyseessä olisi voinut olla Bioshock-sarjan huipentuma. Tällaisenaan kokonaisuus jää vähän jälkeen mahtavuudesta.