Towerfall Ascension

Towerfallin pelaaminen yksinään on kuin pelaisi jalkapalloa seinän kanssa. Se voi olla hauskaa hetken pyräyksissä, mutta lopulta se on vain harjoittelua oikeaa matsia varten. Pelin pihvinä ovat neljän pelaajan matsit, jotka käydään tv-ruudun kokoisilla areenoilla. Pikseligrafiikasta koostuvat hahmot hypähtelevät kielekkeiden välillä, putoilevat toistensa päälle ja nitovat toisensa seiniin hyvin ammutuilla nuolilla.

Jousipyssy on ehkäpä koko pelin hauskin ominaisuus. Asetyyppinähän se on kokenut jonkinlaisen renessanssin viime vuosina, löytyen niin Crysis 3:sta, Tomb Raiderista, Far Cry 3:sta kuin useista historiallisistakin peleistä. Towerfall putoaa fantasiahenkisine grafiikoineen jälkimmäiseen kategoriaan, ja kaikki on toteutettu parhaaseen kasibittisen tyyliin.

Mukana on neljä eri hahmoa, mutta värikoodausta lukuun ottamatta hahmot eivät eroa toisistaan. Hahmot yrittävät samaan aikaan leipoa toisiaan pataan ja pudotella haamuja ja demoneita. Jousi on läsnä lähes kaikessa toiminnassa, eikä sen opettelu ole ihan mitätön juttu. Nuolien lentorata putoaa sitä enemmän mitä pitemmälle niitä yrittää ampua. Jousen käyttö ei ole mitään laser-räiskintää, vaan jotain orgaanisempaa ja arvaamattomampaa.

Parhaimmillaan peli on silloin, kun saman ruudun ääressä häärää neljä pelaajaa. Kukin aloittaa omasta nurkastaan ja lähtee hyökkäämään muita kohti. Kentän joka laidalla on oviaukkoja, jotka vievät ruudun vastakkaiselle laidalle. Tätä voi hyödyntää ovelasti hyväkseen joko paetessaan vastustajan hyökkäystä tai kiertääkseen toiseen suuntaan sohivan kaverin selustaan.

Kentät on toteutettu yksinkertaisuudestaan huolimatta todella siististi. Vaihtelua piisaa, ja retrohenkiset yksityiskohdat hivelevät silmiä. Joskus vähemmän on todellakin enemmän. Toinen esimerkki tästä on se, että pelaajille annetaan alkuunsa vain kolme nuolta. Jos nuolensa onnistuu sohimaan harakoille, täytyy ne käydä keräilemässä maasta. Toisaalta myös vastustajien nuolet voi käydä imuroimassa, ja jos mikään muu ei auta, voi kavereita yrittää kellistää pomppaamalla näiden päälle.

Pelin aikana kentille ilmestyy arkkuja, joiden loottaaminen on iso osa voiton avaimia. Arkuista saa nimittäin power-uppeja, kuten siipiä, kilpiä ja näkymättömyyden, jotka tarjoavat taktista etua muihin. Vaihtoehtoiset nuolenkärjet puolestaan muuttavat sitä, miten vastustajia lähestytään. Esimerkiksi porakärkisillä nuolilla voi ampua kenttien läpi ja räjähtävillä nuolilla voi posauttaa useita vastustajia kerralla.

Kontrollit on pidetty varsin yksinkertaisina, mutta samalla niissä on hienovaraisuutta, joka nousee esille muutaman tunnin pelaamisella. Hahmot liikkuvat, hyppivät ja ampuvat, mutta lisäksi pelissä on syöksyliike, jota oikea-aikaisesti käyttämällä voi itse asiassa napata vastustajan nuolen ja ampua sen takaisin. Syöksyä voi myös käyttää ilmassa pidentämään loikkia, eivätkä seinähypytkään ole Towerfallissa mikään mahdottomuus.

Neljän pelaajan hääriessä samalla ruudulla pelaaminen on tietysti melkoisen hektistä. Kilpailutilanteet kehittyvät pikavauhtia, ja näennäiset epäoikeudenmukaisuudet käydään rankaisemassa heti eikä vasta seuraavassa vaihdossa. Joskus voitto on ihan vain tuuristakin kiinni harhanuolen löytäessä yllättäen maalinsa, joskus voittaja kruunataan puhtaasti taidolla. Pelaaminen on kuitenkin aina erittäin viihdyttävää, ja sekasorrolle voi nauraa jälkikäteen uusinnan merkeissä.

Sääntöjä voi myös muokata, mikä tukee vaihtelua. Power-uppeja ja aloitusnuolia voi muuttaa, asetukset voidaan arpoa sattumanvaraisesti, automaattinen tasapainotus on kytkettävissä pois ja niin edelleen. Jopa voittoehtoja voi vaihtaa. Pelin tarjoamat mahdollisuudet ovat mittavat, joten moninpelimatsien voi odottaa pysyvän mielenkiintoisina pitkään.

Kuten todettua, yksinpeli ei ole Towerfallin parasta antia, mutta se tarjoaa joukon haasteita, joiden puitteissa voi höylätä taitojaan. Mukana on myös kahden pelaajan yhteistyönä pelattava Quest-moodi, jossa kohdataan jatkuvasti vaikeutuvia vihollisaaltoja (ja vaikeusaste todellakin nousee aika nopeasti).

Moninpelinä Towerfallia on helppo suositella. Testattavana ollut Playstation 4 -versio toimii loistavasti isolla ruudulla, ja Dualshockin tärinät ja ääniefektit tukevat mukavasti kokemusta. Alkuperäiseen Ouya-versioon nähden erona on co-op-mahdollisuus sekä uusia avattavia hahmoja ja areenoita. Nettipeliä ei edelleenkään tueta, mutta tätä ei voi pitää isona puutteena, koska kokemus vain toimii niin hyvin kavereiden kokoontuessa yhteen saman ruudun äärelle. Vaikka nettipeli olisi mukana, paikallinen moninpeli olisi todennäköisesti siltikin hauskempi vaihtoehto.