Ensimmäinen Amazing Spider-Man sai Gamereactorilta viime vuonna vahvan kuutosen. Vaikka pelillä oli omat ongelmansa, sai siinä sentään tutkia vapaasti New Yorkia, pelimekaniikka oli kelvollista ja Hämiksen letkautukset kohtuullisia. Kehittäjä Beenox on ollut kovan paineen alla jatko-osan kanssa, eikä lisenssipelien aikataulu koskaan helli studiota.
Uutiset jatkosta ehtivät heilua verkossa vuoden ajan, ja peliä heruteltiin seuraavan sukupolven otosten voimin, mutta odotukset eivät olleet katossa. Odotin kuitenkin, että jatko-osa rakentaisi alkuperäisen päälle ja lopputuloksena olisi tiukempi ja parempi pelikokemus. Jo tunnin pelirupeama osoitti kuitenkin odotukseni turhiksi.
Avainelementit ovat tietenkin vielä paikallaan, mutta esimerkiksi välianimaatiot ovat vaisuja ja ääninäyttelyn taso jättää paljon toivomisen varaa. Tuotantoarvot eivät ole Hämiksen hahmon arvoisia. Ainoa oikea parannus alkuperäiseen on verkonheittomekaniikka, joka on jännittävä ja vie Hämistä huimilla nopeuksilla pitkin maisemia kuin urbaania Tarzania ikään. Jokainen verkonsäie kiinnittyy nyt fyysiseen pisteeseen pelimaailmassa, jota ei tarkastamatta huomaa, mutta se antaa voimaa heilautuksille ja luo fiiliksen suorasta yhteydestä pelimaailmaan. Seittiä ei enää ammuta minne sattuu ilmaan, mikä antaa paremman tuntuman "oikean" Hämiksen ohjaamisesta.
Verkonheitossa on jonkin verran syvyyttäkin, ja liikkeen rytmiin tottumiseen menee hetki. Yhdellä liipaisimella ammutaan verkkoa, sitä pidetään pohjassa kun Hämis heijaa eteenpäin, kunnes seuraava säie ammutaan eteenpäin toisella liipaisimella. Ikävä kyllä pelkällä heijaamisella ei pääse pitkälle, jos kaikki muut osat pelistä ontuvat.
Viholliset ovat typeriä, ja vaikka taistelujärjestelmä on paljon velkaa Arkham-sarjalle, on siinä silti puutteensa. Ikonit kertovat tulevista hyökkäyksistä, mutta iskujen ulottuvuus jää epäselväksi, jolloin vihollisia on vaikea priorisoida etäisyyden perusteella. Mätkintä menee näin arvailuksi.
Toiminta on jokseenkin epätyydyttävää ja toistavaa. Pelin viimeiset neljä tuntia olivat saman väsyneen tehtävän toistamista yhä uudestaan ja uudestaan. Silti ne johtivat jännittävään loppuhuipennukseen todella makeilla pomotappeluilla.
Peliin kuuluu myös interaktiivisia keskusteluja, joissa pelaaja joutuu tekemään valintoja haastaessaan muiden avainhahmojen kanssa. Nämä eivät kuitenkaan vaikuta itse peliin millään tapaa ja tuntuvat vain nopealta keinolta muutaman minuutin lisäämiseksi kokemuksen kestoon.
Kahdelle konsolisukupolvelle tehtävissä peleissä on aina odotetusti tiettyjä kompromisseja grafiikassa, etenkin lisenssipuolelle mentäessä. Se ei ole silti mikään pätevä syy heikkouksien peittelyyn. Uuden sukupolven versiossa on käytetty samaa rendausteknologiaa ja hahmomalleja kuin vanhassakin, joskin niitä on sitten hieman kiillotettu. Hämisfanin ei kannata missään olosuhteissa verrata peliä Infamous: Second Soniin, koska silloin pääsee parku.
Tiivistettynä The Amazing Spider-Man 2 on turhankin tyypillistä lisenssipelihöttöä leffan kupeessa. Harmi sinänsä.