Star Wars: The Force Unleashed

Ajallisesti peli sijoittuu Tähtien sodan episodien III ja IV välimaastoon. Johdannossa pelataan wookie-planeetta Kashyykille saapuvalla Darth Vaderilla. Tehtävänsä aikana Vader löytää pojan, jonka epätavallisen vahva Voima saa Vaderin ottamaan lapsen salaiseksi oppipojakseen. Tarina siirtyy tämän jälkeen aikaan, jolloin pojasta on kasvanut Voiman pimeän puolen vihastuttama salamurhaaja. Väkinäinen tarinankerronta on lapsenkengissään ja juonen romanttiset viritykset aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunteita.

Pelin ulkoasu on teknisesti hieno. Grafiikan piirtoetäisyys on pitkä, taustat sekä hahmot yksityiskohtaisia ja valotehosteet saavat pinnat heijastamaan komeasti. Kauneusvirheitä kuitenkin löytyy, kuten ruudunpäivityksen ajoittainen nykiminen ja kuvan repeily. Hahmojen kasvojen ilmeet ja puheliikkeet näyttävät oudoilta, eikä niistä välity tunteita.

Grand Theft Auto IV:ssä ensiesiintymisensä tehnyt euphoria-animaatiotekniikka on käytössä myös The Force Unleashedissa, jossa sen on määrä saada hahmot, esineet ja pinnat käyttäytymään realistisesti. Todellisuudessa tekniikkaa ei ole saatu liitettyä pelattavuuteen kuin ilmeisimpiä keinoja käyttämällä, saavuttamatta sykähdyttäviä lopputuloksia. Sätkivien vihollisten heittely Voiman avulla on hauskaa, mutta ei näytä uskottavalta. Hahmoanimaatio on puutteellista ja kankeaa. Esineiden massa vaikuttaa luonnottomalta ja kaikki tuntuu olevan jonkinlaisessa painottomuuden tilassa. Tavarat pomppivat järjenvastaisesti ja esineisiin törmäily saa aikaan typerän näköistä, höyhenen kevyttä sinkoilua. Sama pätee kuolleisiin vihollisiin, jotka jäävät joskus jopa pystyyn. Pintojen manipulointia on hyödynnetty laiskasti. Käytännössä vain ovia avataan rikkomalla ne Voimatönäisyllä. Fysiikanmallinnus ei tuo pelattavuuteen uusia ideoita, nyt se tuntuu päälle liimatulta tekniikkademolta, eikä se onnistu edes sellaisena. Teknologian mahdollisuuksia ei ole osattu hyödyntää luovasti.

Hienon näköiset planeetat ovat yksitoikkoisia. Kenttäsuunnittelu on suoraviivaista ja itseään toistavaa. Tasoissa ei ole mielenkiintoista tekemistä tai tutkimista. Kentissä on ennalta määritetty reitti, joka on rajattu näkymättömillä seinillä. Joskus reitiltä voi poiketa ja pudota muutaman metrin väärään paikkaan, mistä hahmo kuolee. Tämä on ärsyttävän keinotekoista, sillä hahmo voi pudota kentän sisällä vaikka kuinka korkealta kärsimättä lainkaan vahinkoa.
John Williamsin sävellykset kuulostavat tuttuun tapaan upeilta ja saavat tylsimmätkin kohdat tuntumaan eeppisiltä. Äänitehosteet ovat laadukkaita, mutta ääninäyttely kuulostaa enemmän kahvikupin ääressä nauhoitetulta kuin hektisten taisteluiden kiihkeydeltä. Elokuvista ainoa alkuperäinen ääninäyttelijä Jimmy Smits senaattori Bail Organan roolissa hoitaa työnsä puoliunessa.

Hyvän toimintapelin kannalta on tärkeää, että ohjaus, kamera ja taistelusysteemi ovat loppuun asti hiottuja. The Force Unleashedissa kaikissa mainituissa asioissa on parannettavaa. Erityisesti taistelumekaniikasta puuttuu viimeinen silaus, joka saisi pelaamisen tarkasti reagoivaksi, nautittavaksi mätkimiseksi. Ohjaimen nappuloihin huonosti sijoitettuja toimintoja ei voi vaihtaa, vaikka vaihtoehtoisilla ohjaustavoilla pelaaminen sujuisi paremmin.

Oppipoika saa tappamistaan vihollisista kokemuspisteitä ja vahvistuu tätä kautta pykälä kerrallaan. Pelissä on kolme kasvatettavaa kykyluokkaa, jotka jakautuvat Voima-kykyihin, hyökkäyssarjoihin ja hahmon taitoihin. Näitä saa kehittää haluamassaan järjestyksessä. Oppipoika on kuitenkin jo pelin alussa niin vahva, että paljon pelisuunnittelusta ja tasapainosta menettää merkityksensä. Hahmonkehityksessä ei ole riittävästi syvyyttä, sillä tasojen nousu on pohjimmiltaan vain hienosäätöä.

Vaikeustaso on huonossa tasapainossa. Perusvihollisten heittely ei tarjoa haastetta, kun taas loppupomoissa vaikeusaste nousee liian korkealle. Loppuvastukset ja suuremmat viholliset täytyy lopettaa ruudulle ilmestyviä nappeja oikea-aikaisesti painamalla. Ominaisuus on huonosti toteutettu ja turha. Osa lopputaisteluista käydään oudosta sivuttaisesta kamerakulmasta, jonka takia taistelut ajautuvat puoliksi ruudun ulkopuolelle tai esineiden taakse.

Pelin haaste muodostuu pelisuunnittelun harmillisista puutteista, ei taitavista vihollisista tai osuvasta vaikeustasosta. Umpimieliset viholliset eivät pysty kekseliäisiin hyökkäyksiin ja turhan usein ne seisoskelevat paikallaan pelaajaa huomaamatta. Vastustajat myös näkevät seinien läpi ja ilmestyvät paikoitellen tyhjästä, mikä nostaa turhautumista entisestään.

Oppipoika saa lisäenergiaa jokaisesta voittamastaan vihollisesta sekä satunnaisista keräiltävistä taitokuutioista. Vahvoja vihollisia vastaan taistellessa tämä ja seikka, ettei mukana voi kantaa lisäenergiaa, ohjaavat pelaajan käyttämään hyväksi surkeaa tekoälyä. Vahvimmat viholliset voi voittaa helposti, sillä tekoäly jumittaa ne toistuvasti kohtiin, joista niitä voi hakata rauhassa. Osa vihollisista on pakko kukistaa tekoälyn porsaanreikien kautta, ellei halua kohdata varmaa kuolemaa ja palaamista heikosti jaoteltuihin tarkistuspisteisiin. Itsestään palautuva elinvoima tai kyky hahmon parantamiseen olisivat tehneet pelaamisesta nautittavampaa. Myös yhtäaikainen taistelu useaa vihollista vastaan kaatuu pelattavuuden puutteisiin.

The Force Unleashedin yhdeksän kentän yksinpelin pelaa läpi noin seitsemässä tunnissa, eikä mukana ole nettipeliä. Uusi vaikeustaso ja vaihtoehtoinen loppuratkaisu ovat pieniä kannusteita ontuvan pelin pariin palaamiseen. Etenkin, kun vaihtoehtoisen lopun näkee pelaamalla viimeisen kentän uudelleen.

God of War-, Devil May Cry- ja Ninja Gaiden -sarjojen asettamille lajityypin standardeille The Force Unleashedilla ei ole mitään asiaa. Myös Jedi Knight -pelit tekivät kaiken paremmin jo vuosia sitten. Vannoutuneet Star Wars -fanit joutuvat pelaamaan peliä sokeassa itsepetoksessa, mikäli haluavat perustella itselleen pelisuunnittelun lyhytnäköisyyttä ja keskinkertaisuutta. The Force Unleashed on vain kaunista pintaa vailla sydäntä.