Fracture

Puolentoista vuosisadan päästä ilmaston lämpeneminen johtaa Yhdysvaltain keskilännen tulvimiseen ja maan jakautumiseen kahtia. Totaalisen tuhon estämiseksi kehitetään teknologia, jolla voidaan hallita maastonmuotoja ja rajoittaa tulvan etenemistä. Valtio kuitenkin jakautuu kahtia myös poliittisesti, josta seurauksena on Atlantin liittouman ja Tyynenmeren tasavallan välinen konflikti. Sodan välineinä käytetään maastoa ja genetiikkaa.

Fracture perustuu käytännössä lähes kokonaan yhden idean varaan. Maastonmuokkaus on keskeinen osa kaikkea pelin toimintaa, ja asia tehdään pelaajalle selväksi alusta lähtien. Muutamaa perustussaria lukuunottamatta kaikilla aseilla ja kranaateilla on jonkinlaisia vaikutuksia ympäröivään maastoon. Sinänsä ihan hauska idea vapaasti muokattavasta maastosta tyrehtyy kun pelaaja tajuaa, että sisältö on nähty tunnin pelaamisen jälkeen.

Pelin päähahmo on huipputeknologiaan luottavan Atlantin liittouman riveissä taisteleva Jet Brody. Brodyn tehtävänä on vangita Tyynenmeren joukkoja johtava kenraali Sheridan, jonka sotilaat ovat etäisesti inhimillisiä geenimanipulaation tuotoksia. Fracturen tarina on jo lähtökohtaisesti heikko. Brody on geneerinen scifihyvis siinä missä Sheridan on perinteinen pahis, jolla on henkilökohtainen kauna liittoumaa vastaan. Rivisotilaat ovat kasvottomia avaruussolttuja, joita erottaa lähinnä aseistus ja asustuksen väri. Tarinankerronta on hienovaraista kuin metrinen halko, ja juonessa on reikiä kuin emmentalissa.

Sisällöttömän perusidean ja kökön tarinan voisi pelastaa vielä messevällä toiminnalla. Peliharrastajien harmiksi Fracture pysyy aloittamallaan linjalla, sillä myös pelattavuus on poikkeuksellisen kehnoa. Viholliset keskittyvät pääasiassa juoksemaan pelaajaa kohti ja ampumaan. Sama taktiikka on tosin havaittu toimivaksi myös pelaajan käytössä, sillä suojan hyödyntäminen on täyttä tuskaa. Suojan takaa tähdättäessä ammukset osuvat jatkuvasti suojan reunoihin, vaikka tähtäyslinja näyttäisi avoimelta. Onneksi helpoimmalla vaikeusasteella kuolema ei kolkuta kovin tiuhaan, ja vaikeampia vaikeusasteita ei voi tympeän pelimekaniikan takia suositella kuin pahimmille masokisteille.

Asearsenaalissa on perinteisten kuularuiskujen lisäksi myös hieman erikoisempia tuttavuuksia. Mielikuvitukselliset aseet liittyvät pääasiassa maaston muokkaukseen, mutta löytyypä pelistä mm. sinko, jonka raketit kulkevat maan alla. Oma suosikkini on kuitenkin kranaatti, joka aiheuttaa massiivisen pyörteen, joka imee ympäriltään niin ihmiset kuin irtoesineetkin. Aseistus on Fracturen omaperäisin ja samalla myös paras osa.

Fracturen ulkoasu on ainakin teknisesti pätevä. Räjähdykset ja efektit ovat asiaankuuluvan näyttäviä ja grafiikan yleisilme on toimiva. Pahimmat ulkoasun puutteet johtuvat kuitenkin graafisen suunnittelun heikkoudesta. Kenttäsuunnittelu ei tarjoa oikein mitään omaperäistä, ja määrättyjä etenemisreittejä noudattavat alueet ovat tylsiä. Pelin ensimmäisellä kolmanneksella vierailtava San Fransiscon Golden Gate -silta tarjoaisi varmasti komeammat puitteet taistelulle, mutta Brody pääsee vierailemaan vain rakennelman perustuksilla. Myös maastonmuokkaus aiheuttaa välillä tahattoman koomisia seurauksia kun, maaperä käyttäytyy kuin kumi. Äänitehosteet eivät herätä suuria tunteita. Perusjutut ovat kunnossa, ja muuhun toteutukseen verrattuna neutraalius on vain positiivinen poikkeus. Taustamusiikkina kuullaan elokuvamusiikistaan palkitun Michael Giacchinon orkesterisävellyksiä, joka onkin mieleenpainuvin osa Fracturen ulkoisista avuista.

Scifiräiskintöjen sarjassa tarjontaa on viimeaikoina ollut yli äyräiden, ja Fracturella ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailussa lajityypin huippuja vastaan. Pelin toteutus nojaa vahvasti ainokaiseen ideaansa, eikä nopeasti läpi kaluttu maastonmuokkauskikka kanna kehnosti toteutettua peliä edes alle kymmentuntisen yksinpelin läpi. Verkkomoninpeli saattaa tarjota hieman vastinetta Fractureen rahansa sijoittaville, mutta suosittelen pitämään odotukset kohtuullisina. Muuten pettymys saattaa olla kova.