"Uuden" Call of Dutyn saapuminen kerran vuodessa tuntuu jo yhtä ilmiselvältä kuin, että taivas on sininen. Lainausmerkit ovat uuden suhteen kovin tarpeellisia. Kyseinen asia kun on ollut sarjassa häilyvä termi, eikä jokainen edustaja ole onnistunut pitämään menoa raikkaana. Activisionin mielestä pienetkin asiat ovat riittäneet. Nopeatempoista moninpeliä ja Hollywoodmaista toimintaa yksinpelissä se on kuitenkin tarjonnut vuodesta toiseen. Puitteet ovat olleet osasta toiseen hulppeita, mutta asevarustus on ollut kovinkin samankaltaista kerta toisensa jälkeen. Tämän suhteen Advanced Warfare pistää kovat piippuun.
"Voima muuttaa kaiken" - mainoslause kuvaa varsin osuvasti Sledgehammer Gamesin ensimmäistä Call of Duty -peliä etenkin juonen osalta. Mahtipontisia käänteitä ja niminäyttelijöitä on mukana pilvin pimein, mutta riittävätkö tulevaisuuden aseistus ja Kevin Spacey tekemään Activisionin lypsylehmästä palkinnot kotiin tuovat mahtisonnin?
Vuosi on 2054, ja pelaaja hyppää Jack Mitchell -nimisen (Troy Baker) sotilaan maihareihin. Jack ja hänen paras ystävänsä Will Irons ovat suorittamassa avunantotehtävää Soulissa uuden Korean sodan kuumotellessa takapuolessa. Tehtävä menee kuitenkin pahasti pieleen. Will kaatuu taistelussa, ja Jack menettää toisen käsivartensa kärsien lisäksi pahoista palovammoista. Hautajaisissa tätä lähestyy Willin isä Jonathan Irons (Kevin Spacey), joka tarjoaa työtä yksityisen sotilasurakoitsijan riveissä. Vammat eivät ole edes hidaste, sillä Atlas-yhtiöllä on käytössään viimeisin teknologia biokybernetiikan alalta.
Robottikäsi ja etenkin uusi Atlas exo-puku muistuttavat yhdistelmältä Elysium-elokuvan ja Crysis-pelien taisteluhaarniskoita. Sen käyttäjä pystyy hyppäämään kymmeniä metrejä ilmaan, repimään teräsovet kappaleiksi kuin ne olisivat paperia, muuttumaan näkymättömäksi ja paljon muuta. Mitchell on hetkessä osa yhtä maailman voimakkainta yksityisarmeijaa, ja tilaisuus kostaa ystävänsä kohtalo on tosiasia. Koston kohde on pohjois-korealainen terroristi Hades, ja jahti vie pelaajan Mitchellin kanssa Nigeriasta Bagdahdiin ja moniin muihin eksoottisiin kohteisiin. Kaikki ei tietysti ole niin yksinkertaista kuin aluksi näyttää. Kuka tai mikä on terroristijärjestön takana ja mikä on näiden pahantahtoisten tahojen suunnitelma? Jos arvasit "maailman valloitus", niin tuskin olet kovinkaan väärässä.
Call of Duty: Advanced Warfaren tarina ei siis tarjoa mitään kovin erikoista kokemusta verrattuna muihin samanlaisiin peleihin. Tämähän oli odotettavissa, sillä pelisarja ei ole koskaan tarjonnut The Last of Us tai Bioshock Infinite -pelien moniulotteisia hahmoja, puhumattakaan Stanley Kubrickin tai Terrence Malickin kaltaisesta ajatuksia herättävästä kerronnasta. Mutta eipä tältä sarjalta sellaista halutakaan. Call of Dutyn täytyy tarjota suoraviivaista toimintaa, jossa tarina rakennetaan siistien tapahtumien avulla eikä päinvastoin. Toisaalta tausta-asetelma olisi tarjonnut paukkuja pohtia yksityisarmeijoita, tulevaisuuden sotilaita ja korruptiota syvällisemmällä tasolla. Yksinpelin tarinan tahkoaa läpi vain kuudessa tunnissa, mutta toiminnan erinomaisen rytmityksen ansiosta minulla oli hauskempaa kuin sarjan neljän edellisen osan parissa.
Kiitosta täytyy ehdottomasti antaa näyttelijöiden (Troy Baker, Gideon Emery, Angela Gots ja Kevin Spacey) suorituksista. He hoitavat homman kotiin rautaisella ammattitaidolla, ja etenkin Spaceyn ääninäyttelyä on ilo kuunnella. Välivideoissa nähdään todella hyvin näyteltyjä ja tallennettuja kohtauksia, ja välillä unohtaa seuraavansa peliä. Toisaalta taas itse pelissä animaatiot eivät ole yhtä hyvällä tasolla, ja hahmojen liikkuminen on ajoittain pökkelömäistä.
Pelin suurin muutos liittyy Mitchellin käyttämän eksopuvun mekaniikkoihin, jotka tuovat mieleen muun muassa sellaiset pelit kuten Crysis ja Titanfall. Puku toimii pattereilla, jotka tyhjenevät erikoiskykyjä käyttämällä. Tämä tuo mukavan strategisen elementin taisteluihin, sillä eri ominaisuuksia on hyödynnettävä oikeilla hetkillä etenkin moninpeleissä. Mukana on kuitenkin yksi turha kikka, ja se on ilmasta vihulaisen niskaan syöksyminen. Usein tuloksena on tippuminen vastustajan viereen ilman minkäänlaista vaikutusta. Sledgehammer olisi mielestäni voinut jättää liikkeen pois kokonaan. Eksopuvun mahdollistamat erikoisuudet tuovat kuitenkin mukavasti uutta verta Call of Dutyn peruskaavoihin.
Call of Dutyjä ostetaan pääasiassa niiden moninpelien vuoksi, ja niistä saa parhaimmillaan hupia jopa sadoiksi tunneiksi. Call of Duty: Advanced Warfare ei tee asiassa poikkeusta, ja pelimuodot koukuttavat jälleen tehokkaasti. Uusille pelaajille on tarjolla nettikarkeloiden kiemuroiden oppimiseksi Combat Readiness Program. Niissä otellaan sekä ihmisiä että botteja vastaan, mutta kilpailullisimmat elementit on poistettu. Mukana ei ole esimerkiksi monille kunnianasiaksi muodostuvaa K/D -statistiikkaa, mutta sen puuttuminen voi tuntua uusista pelaajista mukavalta.
Kunhan on saanut tarpeeksi kokemusta ja itseluottamusta, on aika siirtyä "oikean" moninpelin puolelle. Sieltä löytyy useita erilaisia pelimuotoja tahkottavaksi ja mukana on tietenkin sellaisia muotoja kuin klassikoiksi muodostuneet Team Deathmatch, Hard Point ja Capture the Flag. Eniten pidin Uplinkistä sekä Search and Destroy -matseista. Varsinkin Uplink oli hupaisa tapaus, sillä siinä on tarkoituksena heittää pallo vastustajan maaliin.
Eksopuku pääsee parhaiten oikeuksiinsa moninpelissä ja etenkin nopeiden sivuliikkeiden hallinta merkitsee elämää ja kuolemaa intensiivisissä taisteluissa. Korkeat hypyt ja tuplaloikat tuovat uuden tason taisteluihin, ja kartat on selvästi suunniteltu korkeusulottuvuutta ajatellen. Tämän ansiosta liikkuminen on virkistävän erilaista edellisiin Call of Duty -peleihin verrattuna. Valitettavasti osa kartoista kärsii pahasti mielikuvituksettomuudesta, eivätkä niiden kikat säväytä. Valtaosa on kuitenkin viihdyttäviä, joten karttoihin peli ei kaadu.
Mukana on myös Exo-Survival -yhteistyöpelimuoto, jossa maksimissaan neljä pelaajaa taistelee yhä kovenevia vihollisia vastaan samalla kun he suorittavat erilaisia tehtäviä. Välillä esimerkiksi kerätään tunnuslaattoja ja sen jälkeen puretaan pommeja. Kuolo korjaa vääjäämättä ja tarkoituksena on yksinkertaisesti selviytyä mahdollisimman pitkään. Aluksi pelimuoto tuntui hauskalta, mutta vihollisten kovenemisen myötä tylsistyminen iski nopeasti. Erilaisia tehtävätyyppejä on vain muutama, joten tiedossa on runsaasti grindaamista.
Sledgehammerin uusi palkintojärjestelmä motivoi kokeilemaan Call of Duty: Advanced Warfaren erilaisia puolia. Kaikesta tekemisestä palkitaan, olipa kyseessä sitten yksinpeli tai verkon puolella käytävä harjoitusmatsi. Palkinnoiksi voi ropista esimerkiksi uusia aseita, vaatteita tai väliaikaisia bonuksia, joita voi käyttää buustaamaan moninpelin kehitystä. Tussareista on olemassa myös kolme eri versiota, jotka vaihtelevat ominaisuuksiltaan.
Aseiden tasapaino on hyvä, eikä mikään tuntunut liian ylivoimaiselta. Omista varusteista ja perkeistä voi kasata runsaasti erilaisia kokonaisuuksia, ja niiden tuunaamiseen uppoaa helposti paljon aikaa. Lopulta minulla oli valmiina sopivat varusteet ja kyvyt useimpia taistelukentällä vallitsevia tilanteita varten. Ainoastaan mecha-puvut tuntuivat kesyiltä, sillä ketterät vastustajat suolasivat niitä käyttävät sekunneissa. Niinpä areenoille ilmestyvät valtavat robottipuvut olivat usein tyhjillään, koska kukaan ei halunnut käyttää niitä. Tasapaino ei näiden suhteen ollut aivan kohdallaan.
Kääntääkö sitten Call of Duty: Advanced Warfare sarjan päälaelleen? Ei oikeastaan. Toisaalta se on hyvin perinteinen jatko-osa sarjalle juonensa ja moninpelinsä puolesta, mutta samalla Sledgehammer on onnistunut tuomaan mukaan uusia konsepteja ja elementtejä. Vaikka muutokset eivät lopulta ole erityisen rohkeita, kekseliäitä tai jännittäviä, ovat ne silti askel oikeaan suuntaan. Niistä näkee kehittäjien halun tuoda jotain uutta kuluneisiin kaavoihin. Muista peleistä lainatut ideat onnistuvat puhaltamaan uutta tuulta sarjaan, joka on polkenut useita vuosia paikoillaan.