Legend of Grimrock II

Pelin käynnistettäessä silmille iskee heti uusi ulkoasu, ja alkuperäistä pelanneille se on lähestulkoon kulttuurishokki. Vuoren syvyyksien sijaan peli aloitetaan sinisen taivaan alla rannalta. Alueen tutkiminen hoidetaan näennäisestä vapaudesta huolimatta edelleen vanhalla hyvällä tavalla puolivuoropohjaisesti ruudusta toiseen liikehtien. Legend of Grimrock II ei ole hiekkalaatikkopeli, vaikka alun näkymät sitä saattaisivatkin vihjata. Ympärilleen näkee entistä paremmin pusikoiden ja puiden muodostamien kujien läpi, mutta kyseessä on ennemminkin ovelasti naamioitu käytäväverkosto kuin valtava maailma täynnä tyhjää tilaa.

Liikkeen lisäksi taistelu seuraa ykkösen askelmerkkejä, eikä sitä ole paisuteltu pelkän uuden sarjanumeron takia. Jokainen neljästä seikkailijasta voi pitää mukanaan rajattua määrää esineitä ilman varustesäkkiin sukeltamista. Esineen, kuten miekan tai pistoolin, klikkaaminen toimii hyökkäyksenä edessä temmeltäviä vihollisia vastaan.

Kahteen riviin sullotut soturit ottavat myös itse vahinkoa vastaan tietystä suunnasta, joten lihakilvet kannattaa sijoittaa rintamalle ja heikommat hemmot kuten maagit taakse turvaan tulipalloja viskomaan. Taikuus toimii ykkösen tavoin riimuyhdistelmillä, joita oppii pelin aikana melkoisen läjän. Taistelu vaikuttaa ensisilmäyksellä yliyksinkertaiselta, mutta korkeahko vaikeustaso tarkoittaa, että vähäisiä vaihtoehtoja on käytettävä kekseliäästi ja oikea-aikaisesti. Iskun jälkeen sotureiden pitää hengähtää hetki, joten kähyt noudattavat tiettyä rytmiä huitomisen ja liikkumisen mukaan.

Väistely ja liike ovat yllättävän suuressa roolissa pelissä, joka vaikuttaisi olevan pelkkää paikallaan naksuttelua luurankosoturin tai kuristajakasvin yllättäessä. Monet isompien vihollisten hyökkäyksistä voivat nujertaa koko nelikon kertalaakista ja ympäröidyksi joutuminen on paras tapa päästä vikkelästi hengestään. Parhaassa tilanteessa pelaaja on silloin, kun hän voi ohjata tapahtumien kulkua haluamallaan tavalla ja sumputtaa monilukuiset viholliset vaikkapa käytävään ottamaan kirvestä ja salamaa kuuppaan omilla ehdoillaan.

Juonen seurailun lisäksi tapahtumapaikkana toimiva mystinen saari on täynnä kätkettyjä aarteita, selvitettäviä pulmia ja vihollisia. Inhasti aarrearkut vaativat joko avaimen tai tiirikan paljastaakseen ihanaisen sisältönsä. Niiden jakelussa peli on kitsaalla päällä, eikä kaikkea saa välttämättä ainakaan ensisilmäyksellä auki ilman samoilua ja nuohoamista maanalaisissa katakombeissa tai vankiloissa. Sitkeys ja tarkkasilmäisyys palkitaan paremmalla tavaralla, kuten vaikkapa uusilla loitsuilla ja materiaaleilla omien taikajuomien poreiluttamiseen.

Saarta täplittävät pulmat ovat jälleen kerran haastavia. Ne ovat kuitenkin loogisia, mutta niiden selvittämiseen pitää malttaa käyttää tovi tai pari. Vain muutaman kohdalla piti hieman ihmetellä suunnittelijan päänsisäistä logiikkaa. Pulmat jaksottavat hyvin taistelupainotteisia pätkiä rauhallisuudellaan ja viekkaudellaan. Niiden luonne vaihtelee oikea-aikaisesta liikkumisesta logiikkaongelmiin, mystisten salakirjoitusten murtamiseen ja palikkaleikkeihin. Nykyään netti estää tehokkaasti pelin jumahtamisen paikoilleen, sillä ratkaisut löytää helposti googlettamalla. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti käyttämään laatuaikaa pulmien parissa, sillä niistä saa verrattain suuria onnistumisen kokemuksia.

Grimrock II on edeltäjäänsä näyttävämpi ja tämä johtuu ennen kaikkea tapahtumaympäristöstä. Vaihtelevat maisemat pitävät mielen virkeänä ja luovat erottuvuutta pelin eri vaiheisiin paremmin, kuin ajoittain vaihtuvat luolaston seinätapetit. Mikään vallattoman päräyttävä audiovisuaalinen kokonaisuus peli ei tosin ole. Puhetta on varsin vähän ja äänimaailma koostuu lähinnä örrimöykkyjen urvelluksesta ja miekan kalskeesta metallia vasten.

Legend of Grimrock II ei ole taatusti kaikille maistuva peli. Allekirjoittanutkin koki hetkellisiä epäilyksiä pelin karuihin mekaniikkoihin liittyen nostalgian kaikottua. Almost Human on onneksi pitänyt päänsä, eikä ole lähtenyt tekemään liikaa myönnytyksiä modernimpaan suuntaan, sillä leiviskänsä vanhan koulukunnan roolipelinä se hoitaa enemmän kuin hyvin.

Maisemanvaihdos on tehnyt pelille eetvarttia ilman, että kaikkein pyhintä on pitänyt mennä sörkkimään. Tietynlaista puhtautta arvostaa jo muutaman tunnin jälkeen, kun seurueeseen ja sen edesottamuksiin on muodostunut side heidän peitottuaan mahdottomilta vaikuttavia taisteluja ja kuolettavia ansoja. Klaustrophobia ei ole enää tekosyy luolakomppauksen sivuuttamiseen.