Dragon Age: Inquisition

Bioware on roolipelien tekemisen mestari. Kanadalaisen pelitalon Mass Effect -sarja on niin kriitikoiden kuin pelaajienkin rakastama saaga, ja valitettavasti erinomaiset Dragon Age -fantasiaseikkailut jäivät hieman supersuositun scifirymistelyn varjoon. Dragon Age: Inquisition on sarjan kolmas teos, ja se vetää nupit kaakkoon monellakin tapaa. Luvassa on massiivista fantasiaepiikkaa, jossa kymmenen tunnin pelipanos on pikkurahaa.

Inquisition alkaa pian kakkososan tapahtumien jälkeen. Viidennestä vitsauksesta toipuva maailma ehti hädin tuskin hengähtää, kun maagien ja näitä vahtivien temppeliritarien välinen sisällissota syttyi kuin ruutitynnyri. Velhot pitivät ritarien otteita kohtuuttomina ja pelossa eläminen sai riittää, joten ritarit saivat kapinoivista kerettiläisistä tarpeekseen. Kumpikin osapuoli syyttää toista hirmuteoista ja juonitteluista, mutta molemmat tekevät yhtä lailla kaikkensa suistaakseen maailman uuteen kaaokseen. Suurin ponnistuksin osapuolet saadaan saman neuvottelupöydän ääreen, ja sitten kaikki leviää käsiin. Suunnaton henkimaailmasta voimansa ammentava pommi räjähtää keskellä neuvotteluita, tappaen tuhansia korkea-arvoisia delegaatteja ja rampauttaen kaiken toivon rauhasta. Pahaksi onneksi räjähdys jättää myös valtavan railon taivaalle, joka sylkee demoneja pitkin maaseutua rienaamaan niin siviilejä kuin sotilaitakin.

Tämän keskellä on pelaaja, joka jäi ainoana henkiin räjähdyksestä. Silminnäkijöiden mukaan pelaaja asteli ulos henkimaailmasta valoa hehkuvan naishahmon saattelemana. Tämän kirkkautta hehkuvan naisen uskotaan olleen itse Andraste, Dragon Agen maailman Jeesus-hahmo. Ja jos Andraste on pelastanut pelaajan, tämän täytyy olla erityisen tärkeä. Toisille pelaaja onkin Tekijän ja Andrasten siunaama Valittu, maailman pelastaja, kun taas osa uskoo pelaajan olevan pelkkä vallanhimoinen opportunisti. Niin tai näin, vain pelaajalla on kädessään mystinen merkki, joka kykenee sulkemaan pienempiä repeämiä henkimaailmaan. Näillä eväillä pelaajasta leivotaan uudelleen synnytetyn Inkvisition nokkamies, hahmo jonka harteilla lepää niin sisällissodan lopettaminen kuin maailman pelastaminenkin - ja tähän vaaditaan vakoojia, diplomatiaa, politiikkaa ja tietenkin kättä pidempää.

Dragon Age: Inquisition on hieno osoitus siitä, miten taitavasti Bioware osaa rakentaa tarinoita. Vaikka perusasetelma - messiashahmo ja maailman kohtalo - ovat melko perustavaraa voimafantasiapeleissä, kliseitä käsitellään taiten ja runsaasti harmaasävyjä käyttäen. Selkeästi kristinuskosta ammentavaa uskonnollisuutta tuodaan pintaan säännöllisesti ja voimakkaasti, mutta ei saarnaavalla tai tuomitsevalla tavalla. Usko on oleellinen osa maailmaa ja sen myyttejä, ja hengellisyyden vähättelyn tai sormella osoittelun sijaan Inquisition syleilee sitä lujasti. Pelin kantavana teemana on usko hartaalla ja päivittäisellä tasolla, ja tämä on myös yksi sen suurimmista voimavaroista. Uskon asiat kaikuvat kaikkialla, ja hengellisyyden tuomat sävyt rikastavat maailmaa merkittävästi. Biowarelle tyypillisesti maailmassa ei myöskään ole suoraa oikeaa ja väärää, saati pahiksia ja hyviksiä, vaan pelkästään lujan uskon varassa toimivia faktioita jotka uskovat tekevänsä oikein. Kaikesta tästä rakentuu taitavasti kudottu verkko, jossa politiikka on miekkaa tärkeämmässä roolissa.

Dragon Age: Inquisitionin maailma itsessään on ehkä ehein kokonaisuus, mitä olen missään pelissä nähnyt. Lisäksi sen pelialueet ovat massiivisia. Kartalta avataan hiljalleen uusia tutkittavia alueita, ja jokainen niistä on valtava. Pieniä kinttupolkuja, kookkaita teitä, synkkiä luolia, kyläpahasia, isoja kaupunkeja... kaikkea löytyy, ja joka puolella on pientä tehtäväntynkää tarjolla. Jo ensimmäinen alue antaa pelaajalle parikymmentä sivuseikkailua, kosolti kerättäviä esineitä ja resursseja, yllin kyllin tutkittavaa ja yhden lohikäärmeen. Vaikka pelaajalla onkin vapaat kädet seikkailla alueella miten haluaa, kovemmat viholliset antavat kyllä pataan mikäli hairahtuu niiden reviirille. Hyvä esimerkki on edellä mainittu lohikäärme - pienestä solasta viattoman oloiselle suomaalle tallustellut aloittelijaryhmäni tuhoutui alta kymmenen sekunnin eksyttyään suomuisen saalistajan metsästysmaille. Kolutuistakin kentistä löytyy siis puuhasteltavaa myöhemminkin, vaikka kokemustasoja karttuisikin sitä ennen kahmalokaupalla.

Itse taistelut eivät valitettavasti yllä muun sisällön tasolle. Pikkuisista kestopistepalkeista on välillä vaikea sanoa kehen nyt tähdätään ja miten pahaa jälkeä tulee. Ryhmäläisten tekoäly ei tunnu myöskään olevan ihan tehtäviensä tasalla: esimerkiksi pelaajahahmon suojelemiseen nakitettu soturi ei lähde sankarin lähettyviltä, vaikka vähän matkan päästä joku nakkelee tulipalloja päin nassua. Sankareille voi myös määrittää jonkin verran asetuksia toiminnalleen, mutta näitä säätöjä on niin vähän, että niiden varaan ei voi luottaa. Onneksi taistelut ovat riittävän helppoja jopa Hard-vaikeustasolla, ettei turhaumia pääse syntymään.

Inquisitionista löytyy myös loistava käskytystila, jossa pelaaja voi pysäyttää pelin, antaa heeroksilleen käskyjä ja katsoa sitten mitä tuleman pitää. Pysäytystila toimii myös avaimena taktisempaan peliin, sillä jatkuvan paussittelun sijasta tilanne etenee vain nappia pohjassa pitämällä. Ratkaisu tekee käskyjen antamisesta merkittävästi sulavampaa, mikä ilahduttaa sekä taktisesta että vuoropohjaisesta mättämisestä pitäviä. Veti vihollisia käkättimeen sitten pysäytystilassa tai ei, taisteleminen on riittävän vauhdikasta ja näyttävää ollakseen oikein viihdyttävää. Miellyttävää on myös se, että pelaaja voi vaihtaa ohjailtavaa hahmoa milloin haluaa. Näin pelaaja ei missään vaiheessa ole naimisissa vain yhden hahmoluokan kanssa, joten jahka vaikkapa loitsujen viskominen alkaa kyllästyttää, voi ottaa lähikontaktia rakastavan puukkojunkkarin ohjaukseen ja lähteä helapäähippasille.

Yksi Biowaren pelien kantavista voimista löytyy sen luomista henkilöhahmoista, eikä Dragon Age: Inquisition petä odotuksia. Käytännössä koko sankarin avukseen värväämä hahmokaarti on erinomaisesti kirjoitettu, ja jokaiselta hahmolta löytyy valtavasti dialogia. Kaikilla on selkeästi omat persoonansa omine motiiveineen ja mielipiteineen, ja niistä syntyvät syvälliset keskustelut ovat sanalla sanoen ihania. Pelin edetessä tovereihin lakkaa suhtautumasta pelihahmoina ja niitä alkaa pitää ystävinään ja rakastettuinaan. Kuten aina, tehdyt päätökset vaikuttavat hahmojen välisiin suhteisiin. Mikään ei ole niin kirpaisevaa kuin huomata ajautuvansa luotetun ystävän väärälle puolelle ideologisten eroavaisuuksien vuoksi. Se on herkullista. Erityisen miellyttävää on myös oman hahmon persoonan rakentaminen - aiemmin BioWaren peleissä oma hahmo on ollut melkeinpä persoonaton ja taustaton avatar, mutta Inquisitionissa hahmo on oikea henkilö. Keskustelujen edetessä pelaaja saa valita historiaansa koskevia vaihtoehtoja, sukusuhteitaan ja uskonnollisuuttaan myöten. Tämä kaikki tehostaa vahvasti mukana olemisen tunnetta, mitä tällaiset valtavat pelit kipeästi kaipaavatkin.

Ihan kuin pelkässä upeassa yksinpelissä ei olisi riittävästi, Dragon Age: Inquisitionista löytyy myös neljän pelaajan moninpeli. Pelkkää yhteistyömättöä tarjoava moninpeli lähettää sankarit suorittamaan yksinpelistä erillään olevia tehtäviä ja seikkailuja, joiden läpäisemiseen vaaditaan koordinaatiota ja kommunikointia. Tehtävien välillä valmistetaan parempia varusteita ja hiotaan taktiikoita, mutta yksinpelikokemukseen moninpeli ei suoraan vaikuta. Pikavilkaisulla moninpelillä vaikuttaisi olevan syvyyttä enemmän kuin uskoisikaan. Valitettavasti allekirjoittanut ei päässyt sitä omin käsin testaamaan, sillä ennen varsinaista julkaisupäivää sotatovereita ei linjoilla näkynyt.

Dragon Age: Inquisition on niin massiivinen peli, että reilun parinkymmenen tunnin aikana ei ehdi kuin raapaista sen pintaa. Tekemistä on niin valtavasti, että vaikka lopputekstit rullaavatkin siinä sadan tunnin korvilla, nähtävää riittää vielä paljon pidempään. Kun tähän lisää vielä kerrassaan loistavasti kirjoitetut hahmot sekä romanssien ja henkilökohtaisten välien rakentamisen, niin Inquisition alkaa päästä merkkiteoksen tasolle. Sen maailma on yksinkertaisesti niin uskottava, laaja ja täynnä puuhasteltavaa, ettei lopputulosta voi kuin ihastella. Vaikka pelistä välillä pintautuukin pientä napisemisen aihetta, tässä valossa moiset marinat ovat nappikauppaa.