Far Cry 2:n idea on selkeä ja yksinkertainen. Kuvitteellisessa, mutta valitettavan todelta kalskahtavassa Afrikan maassa on sisällissota. Kaksi puoluetta pyssymiehineen taistelee vallasta keinoja kaihtamatta. Maahan virtaa kansainvälisiä palkkasotilaita raakatimanttipalkan perässä, ja pelaaja on yksi heistä. Sopivan valikoivasti ajatellen pelaajan tehtävä on kuitenkin muita ylevämpi, tavoitteena on nimittäin tappaa salaperäinen Shakaali, lukemattomista vastaavista rähinöistä rikastunut mustan pörssin asekauppias.
Suurimmasta osasta pelihahmon silmistä kuvatuista räiskintäpeleistä poiketen Far Cry 2 ei seuraa suoraviivaisesti elokuvamaisen tarinan kulkua ja etene kapeaa, tarkasti rakennettua ja rajattua reittiä pitkin. Pelimaailma on luonteeltaan avoin hieman samaan tapaan kuin Grand Theft Auto -sarjassa tai nettiroolipeleissä. Pelaaja voi koska tahansa lähteä hortoilemaan minne tahansa 50 neliökilometrin kokoisella pelialueella. Suuri osa pelimaailmasta on toki käytännössä tyhjää viidakkoa, savannia tai aavikkoa, mutta myös pikkukaupunkeja, hökkelikyliä, erilaisia tuotantolaitoksia ja vartiopisteitä riittää monen ampumapelin tarpeisiin. Peli on myös toteutettu viimeisen päälle nykyaikaisella tekniikalla ja käyttöliittymä on kaikin puolin onnistunut.
Rakennetta vapauden ulapalle luodaan tehtävillä, joita voi ottaa hoidettavakseen sissijärjestöiltä, nimettömiltä toimeksiantajilta, asekauppiailta ja siviilien verkostolta. Muuta pelaajaa eteenpäin työntävää voimaa ei ole, peli etenee tai seisoo paikallaan täysin pelaajan oman aktiivisuuden varassa. Menettelyssä on hyvät ja huonot puolensa. Suitsia pidellessään pelaaja saattaa kokea olevansa tilanteen herra ja tekevänsä itsenäisiä ratkaisuja, lamaantua näennäisen valinnanvaran edessä tai väsyä etsimään sitä tehtävää, joka veisi hänet askeleen lähemmäs Shakaalia.
Epäilemättä suurin ongelma Far Cry 2:ssa on pelin itseään toistavuus. Pelissä tehdään käytännössä vain ja ainoastaan kahta asiaa, ajetaan määränpäästä toiseen ja ammutaan vihollisia. Tämä ei ole ongelma itsessään, sillä eivät muutkaan räiskintäpelit tarjoa nimellisesti sen kummempaa. Far Cry 2:ssa sisällön kapeus on silmiinpistävää pelkistetyn pelisuunnittelun takia. Perinteisen muotin mukaisissa, tiukkaa käsikirjoitusta seuraavissa räiskintäpeleissä kokonaisuus on mietitty alusta loppuun harkiten ja huolella. Pelaajan kohtaamat juonenkäänteet, uudet mielikuvitukselliset aseet, erilaiset vihollistyypit, ulkonäöltään ja pelituntumaltaan vaihtelevat maisemat, hurjat pomotaistelut ja käsikirjoitetut toimintakohtaukset kohdataan tismalleen pelintekijöiden suunnittelemalla tavalla ja kokonaisuuden kannalta tarkasti ajoitettuina. Näitä tehokeinoja on harjoiteltu kapeasti ajateltuna 16 vuotta Wolfenstein 3D:stä lähtien, joten pelintekijät osaavat käyttää niitä aika hyvin. Ajatelkaa vaikka ylistettyjä Halo 3:a tai Call of Duty 4: Modern Warfarea. Näissä peleissä pelaaja ehkä tuntee olevansa sokkeloon vangittu rotta, mutta ainakin sokkelo on viimeisen päälle viihdyttävä vuoristorata, joka heittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita pelaajaa kohti jatkuvalla syötöllä.
Far Cry 2 on täysin toista maata, sillä suljetun kenttäsuunnittelun ja tiukan käsikirjoituksen mukana on jouduttu hylkäämään suurin osa edellä mainituista tehokeinoista. Teeman ja tyylin valinta on kaventanut pelisuunnittelua entisestään. Etenkin rytmityksen tärkeyden räiskintäpelissä huomaa parhaiten Far Cry 2:n kaltaisessa pelissä, josta rytmitys puuttuu kokonaan.
Suuri osa Far Cry 2:n peliajasta kuluu määränpäästä toiseen körötellessä. Pelkkä köröttely on jumalattoman tylsää, joten pelialue on suunniteltu siten, että pelaaja törmää säännöllisesti joko tienristeyksien vartiopisteisiin, aseistetuilla maastureilla partioiviin pyssymiehiin tai molempiin. Pahimmillaan merkityksetön laukaustenvaihto puhkeaa kymmenen sekunnin välein, joten viimeistään ensimmäisen tunnin jälkeen pelaaja on saanut niistä tarpeekseen. Turhauttavia rähinöitä ei voi välttää kokonaan, sillä pelaajan ajokki hyytyy luotisateeseen nopeasti.
Turhauttavuutta lisää se, että pelin joka ikinen taistelu, oli kyseessä sitten viimeisen tappotehtävän loppuhuipennus tai ensimmäinen yhteenotto merkityksettömän partion kanssa, on pitkälti samanlainen. Taistelun osatekijät eivät muutu merkittävästi koko pelin aikana. Vihollistyyppejä on vain yksi, pyssymies, ja koska mitään toimintakohtauksia ei ole muiden räiskintäpelien tapaan käsikirjoitettu, pyörivät laukaustenvaihdot saman vihollistekoälyn varassa alusta loppuun. Aseet ja ympäristöt toki vaihtuvat, ja tekoäly osaa parhaimmillaan taistella viihdyttävästi, mutta silti jokainen taistelun keskeinen muunnos on nähty ensimmäisen tunnin aikana pariinkin kertaan. Itselläni läpipeluu kesti 17 tuntia, ja taistelua pelissä on tolkuttomasti. Räiskintämekaniikka itsessään on hyvin kohdallaan. Aseiden heikko teho tosin pakottaa pelaajan pumppaamaan puoli lippaallista jokaiseen viholliseen, mikä tekee toiminnasta tavanomaista säälimättömämmän tuntuista.
Pelintekijät ovat toki yrittäneet parhaansa hylkäämiensä räiskintäperinteiden ulkopuolella. Pitkin pelialuetta on ripoteltu raakatimanttisalkkuja, joita pelaaja voi etsiä GPS-paikantimellaan. Timantteja tosin nettoaa tehokkaammin tehtäväpalkkioina. Timantit tuhlataan uusiin aseisiin ja hyvin kevyesti roolipelimäisiin ominaisuuksien paranteluun. Pelaaja voi yrittää viihdyttää itseään puukottamalla entisiä työnantajiaan selkään tai suorittaa palkkasoturikavereiden tarjoamia mutkia tehtävien aikana, mutta eivät tehtävät siitä miksikään muutu. Samoja tappo- ja tuhoamiskeikkoja vedetään alusta loppuun, eikä peliä voi pelata läpi "hyvällä" ja "pahalla" tavalla. Kaikki pelin osapuolet kuvataan yhtälailla itsekkäiksi oman edun tavoittelijoiksi. Tarinassa väistellään muutenkin tarmokkaasti poliittisia sudenkuoppia ja loppua kohti tavoitellaan runollisia sanoman tasoja, mutta käytetyt ideat ovat aika hölmöjä. Paljon huonomminkin voisi olla, sillä sanoma ei ole täysin arvoton, eikä peli kaikeksi onneksi pääty esimerkiksi kovaan pomotaisteluun taisteluhelikopterissa tai panssarivaunussa uhoavaa Shakaalia vastaan.
Far Cry 2:n suurin ansio on rohkeus. Tekijät ovat uskaltaneet jättää kerralla suuren osan räiskintäperinteistä sikseen ja lähteneet tekemään nykyaikaista peliä melkein puhtaalta pöydältä. Tekniset puitteet ovat hyvät, mutta ideoinnissa ollaan vielä puolitiessä. Pelistä puuttuu se jonkin, joka toisi kokemukseen merkitystä tai edes kipeästi kaivattua vaihtelua. Ehkä peliin olisi pitänyt sisällyttää joitakin käsikirjoitettuja huippukohtia, suuria joukkotaisteluita taistelutovereiden kera, edes osittain pelaajasta riippumatta tapahtuvia asioita tai ehkä pelimaailman pitäisi muuttua pelin aikana edes vähän. Joka tapauksessa Far Cry 2 jättää jälkeensä vain lohduttoman tunteen silmittömästä väkivallasta, mitä ei pelin aihepiirin huomioiden voine pitää ihan huonona saavutuksena.