Legendary

Kokijan silmistä kuvattujen toimintapelien virta on ollut voimakas 1990-luvun alusta lähtien. Wolfenstein 3D:n tekemän läpimurron jälkeen on nähty monia pelejä, jotka ovat tuoneet oman panoksensa pelityypin kehitykseen. Jokaista innovatiivista hittiä kohden on kasapäin räiskintöjen perusideaa toistavia tuotoksia.

Pandoran lippaan mytologiasta ammentava Legendary ei edes yritä uudistaa räiskintäpelejä, ja niinpä peli tuntuukin moneen kertaan pureksitulta.
Legendaryssa pelaaja omaksuu Deckard-nimisen varkaan roolin. Deckard on palkattu varastamaan newyorkilaisesta museosta legendaarisen Pandoran lippaan, mutta heti alussa pelaajalle selviää, ettei työnantajalla ollut aivan puhtaat jauhot pussissa. Deckard avaa lippaan pomon käskystä, ja lippaan myytin tuntevat tuskin yllättyvät, kun lippaasta vapautuu monenlaisia mörköjä. Koijattu Deckard pakenee museosta, mutta joutuu mukaan taisteluun maailman tulevaisuudesta.

Pelattavuudeltaan Legendary ei yllätä ketään räiskintäpelejä pelannutta. Deckard joutuu raivaamaan tietään vihollissotilaiden ja tarujen hirviöiden läpi käytössään arsenaalia pistoolista liekinheittimeen. Tuttua räiskintäkaavaa rikkoo hieman Deckardin käteen Pandoran lippaasta jäänyt sinetti, jonka avulla pelaaja voi käyttää monstereiden ruumiista saatavaa energiaa parantamiseen. Energiapurkauksella voi myös heittää läheiseksi käyviä vihollisia kauemmas.

Legendary ei ole tuotantoarvoiltaan AAA-luokan peli. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelin tekemiseen ei ole panostettu samoja resursseja kuin isojen studioiden nimekkäisiin julkaisuihin. Raha ei tee peleistä automaattisesti parempia, mutta Legendaryn tapauksessa sen puute paistaa läpi vähän kaikessa. Nimekästä Unreal Engine 3 -teknologiaa käyttävä peli on graafisesti kilpailijoitaan reilusti jäljessä. Tehosteet ovat tuhnun näköisiä ja ulkoasussa ei ole oikein mitään omaperäistä. Myös äänisuunnittelu seuraa samaa tasoa. Aseäänet ovat säälittäviä tussahduksia, ja pelin aikana kuultavien radiokeskustelujen ääninäyttely on vedetty typerältä kuulostavan ja ennen kaikkea ärsyttävän efektin läpi.

Jos Legendaryn ulkoasu ei ole aivan tätä päivää, ei myöskään pelin suunnittelussa olla ajan tasalla. Peli nimittäin on malliesimerkki räiskintäpelaajien keskuudessa melkein kirosanaksi muodostuneesta putkijuoksusta. Pelaajalla on tasan yksi etenemisreitti, ja rajaus on tehty tökerösti aukeamattomilla ovilla, puulaatikoilla ja tuleepa matkan varrella vastaan jokunen näkymätön seinäkin. Kaduilla esteinä ovat autot. Kenttäsuunnittelu on raivostuttavan laiskaa, ja pelin aikana kohdattavat pulmanratkaisuosuudet koostuvat pääasiassa napin, paneelin tai venttiilin etsimisestä, tai piilotetun esineen ampumisesta.

Kaiken valittamisen ohella ajattelin kuitenkin olla reilu ja etsiä Legendarysta jotain hyvääkin. Legendaryn paras puoli on eittämättä isot pahikset. Perusmörköihin lukeutuvien tulipalleromönkiäisten ja ihmissusien lisäksi pelissä tavataan mm. minotaureja, aarnikotkia, sekä hauskimpana omaperäisenä ideana pelin alussa kohdattava autonromuista muodostunut golemi, eli eräänlainen jättiläisolento. Peli ottaa valitettavan vähän irti isoista möröistä, ja suorat kohtaamiset voittaa yleensä juoksemalla ympyrää liipasin pohjassa. Lisäksi pelillä on hauska tapa tappaa lähes jokainen Deckardin kohtaama tarinalle merkityksetön apuri alle minuutin sisällä ensitapaamisesta. Voisin kuvitella, että pelintekijät ovat tehneet tarkoituksella pilaa pelityypin kliseistä, mutta tällainen luovuus olisi voitu suunnata tehokkaamminkin.

Legendary on omalla tavallaan matka muistoihin. Periaatteessa suoraviivaisessa rytistyksessä on oma hauskuutensa, mutta samat asiat on tehty vuosien saatossa monta kertaa paremmin. Legendaryn julkaisu sattuu vielä kovin pahaan saumaan, loppuvuoden julkaisujen rinnalla sen kohtalona on hautautua hyllyihin kevättä odottelemaan.