Call of Duty -sarja on ainutlaatuinen siinä mielessä, että sarjan alkuperäinen tekijästudio Infinity Ward on päättänyt jakaa vastuun sarjan peleistä Treyarch-studion kanssa, ja studiot julkaisevat vuorovuosina Call of Duty -pelejä. Vaikka Call of Duty 4 jättikin toisen maailmansodan taakseen, on Treyarch jälleen palannut maailmanhistorian tuhoisimman sodan tapahtumiin. Japanilaiset taistelevat Tyynellämerellä ja puna-armeija ajaa natseja kohti Berliiniä.

Sarjan aikaisempia osia pelanneet huomaavat nopeasti, että kovinkaan moni asia ei ole muuttunut. Tyynenmeren tapahtumat ovat täydessä vauhdissa, kun pelaaja huomaa jääneensä japanilaisten sotavangiksi. Kuolemakin olisi suopeampi kohtalo, sillä japanilaiset olivat sodan aikana uskomattoman julmia, ja heidän kidutuskeinonsa olivat omaa luokkaansa. Tämä käy ilmi myös sekavasta kohtauksesta, jonka jälkeen pelaajan onnistuu paeta. Taistelu pirulaisia vastaan voi alkaa.

Call of Duty kuuluu suosikkisarjoihini, sillä olen kiinnostunut kaikesta, mikä liittyy toiseen maailmansotaan. Suunnilleen tässä vaiheessa Call of Duty: World at Waria innokas toiveikkuuteni vaihtuu kuitenkin karvaaseen pettymykseen. Taistelu japanilaisia vastaan Tyynenmeren atolleilla haiskahtaa silkalta fiaskolta. Osio on heikosti suunniteltu, kulunut, buginen ja turhauttava. Arviomoottorisahani alkaa lämmetä, ja alan miettiä, kuinka voin mahdollisesti kuvailla, miten kurja peli on.

Yhtäkkiä juoni hyppää Neuvostoliittoon. Stalingrad, 1943. Kolmas valtakunta on suurimmillaan. Ihmisiä lojuu suihkulähteessä valtavan kansanmurhan raivotessa. Saksalaiset juoksevat ympäriinsä ja teloittavat kaikki ulkona liikkuvat ihmiset, räkivät ympäriinsä ja käyttäytyvät mahdollisimman halveksivasti. Koston aika koittaa kuitenkin vielä, ja pelaaja selviää yhden toisen henkilön kanssa säikähdyksellä, ja Hitlerin miesten lopun alku on koittanut. Tästä alkaa todellinen Call of Duty, ainakin minun osaltani, ja räiskin hyvällä omallatunnolla pahaa-aavistamattomia natseja, välttelen liekinheittimiä ja juoksen lopulta jääkylmään Volga-jokeen.

Tällä kertaa venäläisten kampanjaa seurataan aina Berliiniin asti. Siellä huomattavasti nöyrempi Hitler istuu tiukasti vartioidussa bunkkerissaan komentaen lopulta olemattomia joukkojaan ja puhuen salaisesta aseesta, joka vielä kääntää sodan kulun. Tie Berliiniin on kuitenkin todella vaikea, ja Saksan halki räiskintä on yksi rankimmista pelikokemuksista, jonka tiedän.

Joka puolella on joukkomurhien jälkiä, vastenmieliset dokumentaariset kuvat seuraavat toisiaan, ja fanaattiset saksalaisjoukot taistelevat viimeiseen mieheen, vaikka sota on jo ajat sitten hävitty. Berliini on monin verroin Helsinkiä suurempi, ja kun kaupungin rakennuksista 80 prosenttia on raunioina, vaikutusvaltainen näky hakee vertaistaan.

Hujauksessa olen jälleen Tyynellämerellä. Juoksentelen poteroissa näkymättömien vihollisten ampuessa minua, tuskailen tieni läpi umpitylsien putkien ja grillaan japanilaisia liekinheittimellä, joka on vähintään yhtä vaarallinen itselleni kuin vihollisilleni. Tässä vaiheessa totean Call of Duty: World at Warin olevan ylivoimaisesti epätasaisin peli, jota olen ikinä pelannut. Peli koostuu yhtä suurista osista mahtavuutta ja kuraa. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta taistelut Japania vastaan ovat yhtä tylsiä kuin kevään budjettipelissä History Channel: Battle for the Pacific, kun taas venäläisten kampanja on erinomainen.

Lopullinen arvosana leijui ilmassa, kunnes Treyarch iski pöytää valttikorttinsa: yhteistyöpelitilan. Call of Duty: World at Warin voi pelata kokonaisuudessaan läpi jopa kolmen kaverin kanssa, mikä on todella iso plussa, ja voi pelastaa tylsimmänkin tason tulituella, vuorottaisella etenemisellä tai yksinkertaisesti järjettömällä rynnimisellä, joka ei ikinä onnistu, mutta joka on niin hauskaa, ettei se haittaa. Välillä päätön räiskintä on jopa hauskempaa kuin taktinen ja organisoitu eteneminen.

Peliä voi pelata myös jaetulla ruudulla yhden kaverin kanssa. Tällöin grafiikkaa yksinkertaistetaan, joten kokemuksesta tulee huomattavasti karsitumpi. Yhteistyötila toimii parhaiten verkkopelissä, ja sellainen pitäisikin löytyä jokaisesta sarjan tulevasta pelistä. Kaikkein parasta on kisailla kavereiden kanssa pisteistä esimerkiksi uudessa zombie-tilassa Nacht der Untoten, joka muistuttaa hieman Gears of War 2:n Horde-pelitilaa. Tavoitteena on tappaa kaikki vastaantulevat viholliset mahdollisimman tyylikkäästi ilman, että joutuu itse polygonizombin hampaisiin.

Loput moninpelistä on ihan ok-kamaa, ja moninpeliosio on paljon velkaa Call of Duty 4:lle. Esimerkiksi uusien ominaisuuksien ostomahdollisuus moninpelimatseja voitettaessa on kopioitu suoraan. Monet Call of Duty 4:n suosituimmista perks-ominaisuuksista tekevät paluun, mutta niitä on sentään muokattu paremmin ajankuvaan sopiviksi. Suurin osa pelimuodoista palaa, ja mukana on myös hieman bonuksia. Valitettavasti moninpelikentät eivät ole yhtä loppuun asti mietittyjä kuin Call of Duty 4:ssä, jossa joka ikisen esineen paikka oli mietitty tarkkaan. Aseista liekinheitin tuntuu hieman liian voimakkaalta, ainakin aluksi, mikä varmasti ärsyttää monia pelaajia.

Liekinheitin tai oikeastaan tuli ylipäänsä on yksi Call of Duty: World of Warin tärkeimmistä uutuuksista. Lähes joka toisessa tasossa pääsee kosketuksiin tulen kanssa, ja jenkkien taistellessa japanilaisia vastaan pääsee nousevan auringon maan miehistä tekemään hiiliukkeleita napalmin avulla. Venäläisten osuudessa puolestaan asetelma kääntyy, ja saksalaiset tuntuvat innokkaammilta liekittäjiltä.

Kuten aivan liian monessa pelissä, Treyarch on selvästi ylpeä tulipaloistaan (ja syystäkin, ne ovat todella nättejä), ja tulielementtejä on käytetty aivan liikaa. Välillä ihmetyttää, olivatko liekinheittimet todellakin näin yleisiä toisen maailmansodan aikana, etenkin näillä näyttämöillä. Pieni sisäinen historioitsijani huutaa ärsyyntyneenä, että eivät olleet. Toisaalta ilman tätä muutosta ei voisi ampua tarkkuuskiväärillä saksalaissotilaan liekinheittimen tankkiin niin, että sotilas katoaa valtavan tulipallon myötä, ja parhaassa tapauksessa vie mukanaan muutaman kanssanatsin ympäriltään.

Vaihtelun vuoksi pelissä pääsee myös ajamaan tankilla ja kokeilemaan lentokoneen aseistusta. Tankkiosio on tuskaisen turhauttava, erityisesti Xbox 360:llä, jolla osuus tuntuu jostain syystä aavistuksen vaikeammalta. Tankkiosio on epäonnistunut, ja välillä taitavan pelaamisen ja hengen säilyttämisen välillä ei tunnu olevan minkäänlaista korrelaatiota.

Lentokonetaso onkin huomattavasti hauskempi. Treyarch on hakenut selvästi inspiraatiota Call of Duty 4:n lentokonetasosta, jossa kylvettiin kuolemaa taivaalta avuttomille jalkamiehille. Tällä kertaa kohteena on pienempiä ja isompia paatteja autojen ja sotilaiden sijaan, mutta perusajatus on sama. Pienenä lisähöysteenä pelaaja voi tuliasemassa vaihtaa erilaisten kuularuiskujen välillä. Aseiden kaliiperit vaihtelevat isosta hiton isoon. Osion perusidea on hieman minipelihenkinen, eikä siinä ole haastetta juuri nimeksikään, mutta sillä ei liene väliä, jos homma on näin hauskaa.

Call of Duty: World at Warissa käytetään samaa grafiikkateknologiaa, jonka Infinity Ward teki Call of Duty 4:ää varten, mutta Treyarchin peli ei pääse edeltäjänsä tasolle. Etenkin Playstation 3 -version grafiikka jää pc- ja jopa Xbox 360 -versiosta jälkeen. Aivan kuten pelattavuuskin, myös graafinen loisto vaihtelee hypittäessä Tyyneltämereltä Euroopan länsirintamalle. Tyynenmeren viidakot eivät näytä lainkaan yhtä hyviltä kuin tutut ja turvalliset eurooppalaiset rauniomaisemat. Vaikuttaa siltä, että klassisen toisen maailmansodan kuvailmaisun ulkopuolelle seikkailu on yhä kehittäjille haastavaa.

Etenkin pelaajan marssiessa Berliiniin Call of Duty: World at War puhkeaa varsinaiseen erikoistehosteiden orgiaan. Julkisivut kaatuvat, liekit syövät kaupungin rakennuksia, ja valtava mittakaava välittää kenties paremmin kuin yhdessäkään aiemmassa Call of Duty -pelissä tunteen siitä, että ympärillä todellakin raivoaa maailmansota. Taistelut Berliinissä ovat rajuja, mutta hullunkurisia, kun saksalaiset yrittävät puolustaa kolmannen valtakunnan viimeisiä katuja samalla, kun venäläisten taistelulaulut kaikuvat raunioituineiden seinien välissä.

Kuten sanottu, olen äärimmäisen kiinnostunut toisesta maailmansodasta, ja ahmin aiheesta kertovia dokumentteja ja kirjallisuutta aina kun se on mahdollista. Olen iloinen, että Call of Duty: World at War käsittelee fantasiasodan sijaan maailman historian suurinta konfliktia, ja Berliinin taistelun ansiosta käytännössä kaikki sodan tärkeimmät tapahtuman on käsitelty pelimuodossa. Treyarch on todennut, että sarja jättää tämän osan jälkeen jäähyväiset toiselle maailmansodalle, ja jäähyväiset ovat sarjan ansaitsemaa tasoa.

Toki etenkin Tyynenmeren kampanjalta olisi voinut odottaa paljon enemmän (tällä hetkellä se tuntuu olevan pelissä mukana vain vaihtelun tarjoamisen vuoksi), mutta Call of Duty: World at War on paras toista maailmansotaa käsittelevä peli kahteen vuoteen. Tuolloinkin aihetta käsitteli Treyarch, ja pelin nimi oli Call of Duty 3.