Lucius II: The Prophecy

Helsinkiläinen Shiver Games julkaisi vuonna 2012 esikoisensa Luciuksen, joka oli käytännössä epävirallinen peliversio Ennustus-elokuvasta. Peli oli idealtaan tuore, mutta sen toteutus jätti vielä aika tavalla toivomisen varaa. Nyt Shiver iskee Lucius II:lla, joka pyrkii vastaamaan ensimmäisen osan saamaan kritiikkiin.

Lucius II: The Prophecy alkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Outojen "onnettomuuksien" tyhjentämä kotikartano on palanut poroksi ja nuori Lucius on kärrätty sairaalaan psykiatrista arviointia varten. Isä Perkeleellä on kuitenkin omat suunnitelmansa, ja sairaalassa Lucius huomaa yliluonnollisten voimiensa hiipuvan nopeasti. Isukkikaan ei enää vieraile pojan unissa entiseen tapaan.

Kyseessä on perinteinen kikka, jonka avulla pelaaja pistetään hankkimaan takaisin jo aiemmin ansaitsemansa voimat. Tällä kertaa se ei kuitenkaan töki pahasti, koska Luciuksen voimapuuta on hieman rukattu, ja Saatanan siemenestä voi nyt versoa hyvin erinäköisiä kukkasia. Valittavana on ihmisten, esineiden tai tulen hallintaa, eikä kaikkeen tietenkään ole riittävästi pisteitä.

Muokatut voimat eivät ole ainoa uudistus. Ensimmäinen osa kärsi suppeasta ympäristöstä ja suppeammista vaihtoehdoista, joten jatko-osassa on selkeästi panostettu valinnanvapauteen. Kentät ovat pääosin laajoja, ja niissä olevia esineitä ja tilaisuuksia voi soveltaa monilla eri tavoilla pahaa-aavistamattomiin ihmisiin.

Kyseessä ei ole kuitenkaan se dynaaminen pelikenttä millaiseksi sitä voisi ensin erehtyä luulemaan. Esteeksi eivät tule niinkään keinotekoiset rajoitukset kuin toivoton tekoäly, joka reagoi asioihin joko äärimmäisen kaavamaisesti tai ei ollenkaan. Ruumiiden ja vastaavien yllätysten näkeminen nostaa hahmojen paniikkitasoa, joka saa nämä huutamaan ja juoksentelemaan pitkin käytäviä, mutta tämä on useimmiten enemmänkin rasittavaa kuin hyödyllistä. Toisaalta naapurihuoneessa räjähtävä nippu dynamiittia ei välttämättä saa turvamiehiä edes vaihtamaan asentoa tuolissa.

Pösilöivä tekoäly olisi riittävä ongelma jo itsessään, mutta tässä tapauksessa se yhdistyy huteraan fysiikanmallinnukseen ja hankalaan ohjaukseen. Ansoja on kirjaimellisesti pirullista laatia, kun pienikin töytäisy heilauttaa esineitä isossa kaaressa, ja meno on muutenkin todella kulmikasta.

Hankaluutta nostaa myös se, ettei Lucius osaa pitää esineitä kädessään. Sen sijaan hän levitoi niitä kämmenensä yläpuolella, joten viattoman kynänkin kannattelu on yliluonnollinen kauhushow, joka saa silminnäkijät parkumaan. Naulapyssyn tapauksessa tämän vielä ymmärtäisi, mutta nyt meno on vain hölmöä.

Laajemmat kentät eivät puolestaan takaa monipuolisuutta. Puolikas pelistä vierähtää sairaalassa, jonka kerrokset eivät juurikaan eroa toisistaan, ja toistuviin maisemiin päätyy kyllästymään pahemman kerran. Samojen elementtien kierrättäminen ei myöskään tee navigoinnista yhtään helpompaa.

Graafisesti peli on edelleenkin hieman kolho ja steriili. Tapahtumapaikat eivät varsinaisesti pursua tunnelmaa, ja hahmot ovat samanlaisia tuijottavia mannekiineja kuin ensimmäisessäkin osassa. Hahmomalleja hyödyntävät välianimaatiot on nyt korvattu piirrostyylillä, joka onnistuu antamaan pelille omanlaistaan tunnelmaa.

Musiikkiin on tällä kertaa saatu mukaan hieman enemmän vaihtelua, ja se jopa reagoi pelin tapahtumiin dynaamisesti. Ääninäyttely lienee tehty samassa pajassa kuin viimeksikin, ja se täyttää tehtävänsä. Joskin hahmojen repliikit ovat jälleen toistavia, ja nämä saattavat pysähtyä kesken paniikkirynnimisensä juttelemaan täysin normaaleilla äänenpainoilla.

Tarinallisesti Lucius II:lla on omat ongelmansa. Kehittäjät ovat unohtaneet sen jämäkän suoraviivaisuuden, joka hallitsi 1970-luvun kauhuelokuvia, ja mukaan on yritetty neuloa sivupolkuja, jotka jäävät lopulta turhiksi tarinan kannalta. Kirjoittajan näkökulmasta näyttää siltä, että joitakin juonilinjoja olisi päätetty karsia kehityksen aikana, ja ne ovat jääneet roikkumaan mukana umpilisäkkeen tavoin.

Pelin käsikirjoittaja on myös kärsinyt niin sanotusta läppäviasta, joka aiheuttaa mieletöntä läpändeerusta silloinkin kun sitä ei kaivattaisi ollenkaan. Ongelma tiivistyy rantapalloon, jonka kuvauksessa mainitaan suoraan tubettaja Pewdiepie. Tuskin mikään repäisee pelaajaa yhtä tehokkaasti irralleen pelin tunnelmista ja tuhoaa ensimmäisessä osassa niin hyvin pelittäneen klassikkokauhutunnelman.

Jos nämä tekniset ja tarinalliset kömmähdykset pystyy ohittamaan, on Lucius II omaperäinen joskin buginen murhasimulaattori, josta voi parhaimmillaan repiä ihan oikeaa hupia. Se tarjoaa tilaisuuden monenlaisten tappavien kepposten suunnitteluun, eikä rajoita pelaajaa ensimmäisen osan tavoin. Kaikki kentät myös pisteytetään, joten niissä voi hinkata aina uusia ennätyksiä.

Lucius II: The Prophecy jää kuitenkin kauas tekijöidensä kunnianhimoisista tavoitteista, ja saattaa näin jäädä studion joutsenlauluksi. Tämä on perin harmillista, koska Shiver Games on poikennut rohkeasti valtavirrasta ja tehnyt oman visionsa mukaisia pelejä. Vaikka tällaista rohkeutta on pakko kunnioittaa, ei sen varassa voi selvitä näillä markkinoilla loputtomiin.