DMC Devil May Cry: Definitive Edition

Wii U:n omistajat saivat nauttia viime syksyllä hienosta toimintapelistä, kun Bayonetta 2 saapui konsolille. Se paikkasi ammottavan aukon Nintendon konsolin pelirepertuaarissa, mutta PS4:n ja Xbox Onen omistajilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri. Niinpä DMC Devil May Cry: Definitive Edition tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikka toki täysin uusi peli olisi ollut vieläkin parempi vaihtoehto.

DMC Devil May Cry julkaistiin alun perin vuonna 2013, ja se jakoi sekä lehdistön että fanit kahteen koulukuntaan. Peli oli koko sarjan uudelleenaloitus, vähän samalla tavalla kuin samana vuonna nähty Tomb Raider. Osa syleili uuden Danten seikkailuja riemulla, mutta taas monet eivät pitäneet pelisarjan uudesta suunnasta. Pidin itse uutuudesta (Samaa mieltä oli myös Suomen GR:n arvioija [toim.huom.]), ja viihdyn sen parissa edelleen. Definitive Edition tuo toiminnan nyt seuraavan sukupolven konsoleille, eikä se ole halpa käännös helpon rahan toivossa. Mukana on uudennäköisiä hahmoja, uudistettua grafiikkaa, sujuvampaa toimintaa, sekä peruspeliin myöhemmin julkaistu lisäosa nimeltään Vergil Downfall. Paketti osoittaa, että remasteroinnin voi tehdä halutessaan kunnolla.

Grafiikasta huomaa heti selvän parannuksen edellisen sukupolven versioon verrattuna. Kaikki on entistä tarkempaa, mukaan lukien hahmomallit ja tekstuurit. Välillä vastaan tulee viitteitä siitä, että nyt pelataan alun perin vanhoille koneille suunniteltua peliä, mutta suurimmaksi osaksi peli näyttää hyvältä. Kaunista ulkopintaa tärkeämpää on kuitenkin ruudunpäivitys, joka rullaa nyt tasaista 60 kuvan sekuntivauhtia. PS3:lla ja Xbox 360:lla päästiin ainoastaan 30 fps:n lukuihin, ja tällaisessa pelissä eron huomaa välittömästi. Iskuja on helpompaa ketjuttaa toisiinsa, mikä nostaa pelattavuuden pykälää aikaisempaa korkeammalla.

Tarjolla on tuttuun tapaan useita erilaisia vaikeusasteita, joista osan kimppuun pääsee vasta juonen läpäisyn jälkeen. Veteraanit pääsevät kokeilemaan myös uutta vaikeusastetta nimeltään Gods Must Die. Sen luvataan tarjoavan timantinkovan vastuksen jopa paatuneimmille demonien lahtaajille.

Erilaisten vaikeusasteiden lisäksi tarjolla on myös muita haasteita. Yksi näistä on hardcore-pelimuoto, jota voi kokeilla vaikeudesta riippumatta. Se muuttaa kokemuksen hieman enemmän alkuperäisten pelien kaltaiseksi. Jos taas kaipaa enemmän vauhtia, kannattaa kokeilla Turboa, joka nostaa nopeutta 20 prosentin verran. Must Style Mode pistää puolestaan jauhot suuhun suurimmalle osalle pelaajista. Siinä vihollisia ei voi vahingoittaa lainkaan, elleivät iskusarjat ole S-tasolla. Jos luulet hallitsevasi DMC Devil May Cryn, niin sopii todistaa asia läpäisemällä peli tässä pelimuodossa.

Lisäksi salaiset tehtävät tekevät paluun. Nämä ovat piilotettuja tasoja, joiden läpäisemisessä on omat tietyt erikoisehtonsa. Totta kai mukana on myös Bloody Palace, mutta nyt myös Vergil saa siitä oman versionsa. Tämä tarkoittaa 60 täysin uutta kenttää.

Omaa pelikokemustaan voi muokata myös useiden asetusten avulla. Danten ja Vergilin voi muuttaa halutessaan vanhoista Devil May Cry -peleistä tutuiksi hahmoiksi, ja nämä uudet vanhat hahmomallit näyttävät mainioilta. Valitettavasti studio ei ole ottanut huomioon kaikkia yksityiskohtia näiden kanssa, sillä välivideoissa käytössä on aina perushahmot. Ymmärrettävä virhe, mutta pilaa fiilistä joka tapauksessa.

DMC Devil May Cry oli uhkarohkea veto Ninja Theoryltä, eikä peli ollut suinkaan ilman puutteita. Alkuperäinen sarja liiteli ylilyödyn viileissä tunnelmissa, kun taas uusversiossa yritettiin samaa hieman väkisin. Tyyli on tietysti makuasia, mutta Definitive Edition korjaa monia ongelmia, jotka vaivasivat vanhoilla konsoleilla. Pelattavaa myös riittää yltäkylläisesti Vergil Downfall -lisäri, uusien haastetehtävien ja pelimuotojen ansiosta. Jos peli jäi kokematta viime sukupolvella, on DMC Devil May Cry: Definitive Edition on takuuvarma valinta hyvistä toimintapeleistä pitäville pelaajille.