Bladestorm: Nightmare

Bladestorm: Nightmare on itse asiassa eräänlainen uudelleenjulkaisu vuoden 2007 pelistä, joka kantoi lisänimeä A Hundred Year's War. Satavuotinen sota on edelleen pelissä mukana, mutta liikanimen virkaa toimittaa nyt samaisella tittelillä kulkeva pelimoodi "Nightmare". Molemmissa kyse on pitkälti samasta pienen palkkasotilasryhmän johdattamisesta läpi kaaoksessa melskaavan maailman. Satavuotisessa sodassa keskitytään hyvin viitteellisesti Englannin ja Ranskan 1337 aloittamien sotien sarjaan. Mukana on joitakin aikalaishahmoja, mutta heidän japanilaistuneet esikuvansa eivät ihan täsmää nykykäsityksen mukaisen historiankirjoituksen kanssa. Nightmare heittää rippeetkin romukoppaan, ja tuo Champagnen mannuille niin aaveet, örkit ja taikuuden kuin täysin vaillinaisesti taistoon pukeutuneen "pahan" Joan of Arcin.

Jos vasemmalla kädellä sutaistu taustatarina ei sitä vielä tee, viimeistään karmeasti honottaen lausutut, pökkelömäiset "ranskalaiset" repliikit vievät Bladestormin reippaasti campin puolelle. Kunhan alkuhöhötyksestä on selvinnyt, pelistä voi nauttia paremmin jo tahattoman huumoriarvon takia. Ideana on taistelu kerrallaan vallata linnakkeita vastustajalta varsin laajoilla, joskin yksitoikkoisilla kentillä. Puolta ei tarvitse pysyvästi valita, sillä palkkasoturi luovii sujuvasti molemmin puolin sotaa. Peräkkäisissä tehtävissä saatat olla valtaamassa ranskalaisille samaa linnaketta, jonka englantilaisille juuri toimitit. Kansojen sotamenestys on palkkasotilaalle samantekevää, kunhan sotasaalista ja kokemuspisteitä kertyy. Ajatuksen tasolla Bladestorm toimii varsin hyvin ja onkin hieman sääli, ettei toteutusta ole saatu revittyä vuoden 2007 tasolta yhtään eteenpäin.

Omega Force on parhaiten tunnettu Dynasty Warriors -sarjastaan ja sen perimä näkyy. Itse taistelussa ei komenneta yhtä myyttistä sankaria vaan kokonaista joukkiota. Oikea olkanappi pohjassa porukka taistelee lähistöllä olevia vastaan automaattisesti. Muut napit laukaisevat erikoishyökkäyksiä ja niin edelleen. Joukkotyypin voi vaihtaa vaikka joka mättöä varten erikseen niiden aikana tukikohtana toimivasta tavernasta käsin. Jos miekka ja kilpi eivät nappaa, ota seuraavaan tehtävään jousi. Jos jousi käy tylsäksi, vaihda ratsuun ja keihääseen. Ratsuväki viipottaa nopeasti linnakkeesta toiseen, mutta on häpeällisen huono joutuessaan taistelemaan paikallaan (esimerkiksi linnan "pikkupomoja" vastaan). Jalkaväkeä löytyy pitkistä keihäistä valtaviin nuijanheiluttajiin, joilla kaikilla on ainakin teoreettiset vahvuutensa eri yksikkötyyppejä vastaan.

Vaihtelu ja etenkin uusien tyylien kerääminen on ajoittain jopa virkistävää. Valitettavasti itse mättö on niin suoraviivaista ja helppoa, että eri varustusten kanssa neppailu on lähinnä oman mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Eri "hahmoluokilla" on omia erikoiskykyjään, joita oikea-aikaisesti käyttämällä vaikean väännön voi kääntää voitoksi. Taktista ulottuvuutta pelissä ei sen vakuutteluista huolimatta juuri ole. Tovin päästä oman porukan lisäksi mukana alkaa hiihtää ensin yksi, sitten toinenkin ryhmä, joille voi teoriassa antaa vaikka omia valloituskohteita tehtävän alussa. Maksimissaan pelaajan palkka-armeija voi käsittää neljä ryhmää, kussakin tyypistä riippuen 20-30 sotilasta. Mittakaavassa ei päästä ihan Total Warin tasolle, mutta vaihtelua yhden sankarihahmon kanssa vääntämiseen syntyy kivasti. Vaikeustaso ainakin ensimmäisen 20 tunnin aikana on vain niin köykäinen, että teoreettisesti näpsäkkä neljän poppoon komentaminen vahvuuksia ja heikkouksia hyödyntäen on enemmän mahdollisuus kuin tarve.

Audiovisuaalisesti peli pysyttelee tukevasti 2010-luvun vanhemmalla puolella. Pieniä tekstuuripäivityksiä lukuun ottamatta karut ranskalais-englantilaiset nummet ja soturit jäävät suttuisiksi ja kankeasti animoiduiksi. Ääninäyttely on jo aikaisemmin mainitun tragikoomista ja ääniefektit toistavat itseään nopeasti. Musiikki on jälleen kerran ysäriuskottavaa kevytrokkia, joka sopii teemaan kuin polttomoottori pölynimuriin. Nightmare-versio on käytännössä vanhan pelimuodon uudelleenkoristelu örkeillä sun muilla. Erityishuomion tosin ansaitsevat sekä susirumasti animoidut että suunnattoman ärsyttävät aaveet. Niiden jäädytysloitsu saattaa jättää pelaajan pysyvästi jääpuikoksi, jos haamujengejä sattuu olemaan useampi lähistöllä ja mokomat keksivät ketjuttaa taikaansa. Muureja puolustavat isot öttiäiset heittelevät lisäksi pelaajan poppoota pitkin linnanpihaa. Normaalipelissä ylivertainen raskas ratsuväki kannattaakin jättää kotiin helpommin ohjattavan jalkaväen tieltä. Moninpeliä en päässyt jälleen kerran peliseuran puutteessa testaamaan.

Bladestorm: Nightmaresta pitäminen on hyvin henkilökohtaista ja riippuu paljolti, aiheuttaako tahaton komiikka enemmän hupia vai myötähäpeää. Hyvä peli se ei missään nimessä ole, sillä jo valmiiksi keskinkertaiseen pakettiin on ahdettu mukaan alkuperäistä kaikin puolin huonompi pelimuoto. Se ei silti ole täysin vailla hienoja hetkiä, kun vaikkapa onnistunut koukkaus vihollisjoukon selustaan saa ratsuväen paukuttamaan kombotaululle satasen paremmalle puolelle päätyviä numeroita. Sen tarinassa, hahmoissa, dialogissa tai monissa mekaniikoista ei ole oikein mitään tolkkua, muttei välttämättä tarvitsekaan. Poimi mukaan alekorista, jos pseudo-historiallinen palkkasoturointi täyspöljässä Länsi-Euroopassa kiinnostaa.