Kholat

Djatlovin solan onnettomuus on yksi niistä sattumuksista, jotka kiehtovat ihmisiä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Yhdeksänhenkinen retkikunta katosi vuonna 1959 hiihtomatkallaan Hjolat-Sjahlin vuorelle, ja perään lähetetty etsintäpartio löysi sen jäsenet kuolleina ja vähissä vaatteissa pitkin maastoa. Ruumiiden vauriot ja radioaktiivisuus olivat omiaan luomaan pohjan lukuisille salaliittoteorioille, jotka kukkivat vielä nykyäänkin mm. Kholat-pelin muodossa.

Pelaaja pääsee tutkimaan Hjolat-Sjahlin aluetta vuosia varsinaisen onnettomuuden jälkeen. Neuvostoviranomaiset ovat toki antaneet siitä oman lausuntonsa, mutta tunnetusti ne eivät kelpaa kaikille. Totuus on jossain lumisilla vuorilla, ja lumisia vuoria Kholatissa piisaa. Päähenkilö heitetään luontoon ilman sen kummempia alustuksia kartan ja kompassin kera. Kartta ei tosin näytä missä pelaaja itse on, eikä peli tarjoile muutakaan suoraa opastusta, joka on itseasiassa varsin piristävää.

Näiden välineiden lisäksi päähenkilö on "aseistautunut" ainoastaan taskulampulla, joten uhkaavat tilanteet täytyy selvittää joko hiipimällä tai juoksemalla. Koska pelissä ei ole mitään varsinaiseksi hiippailumekaniikaksi laskettavaa, on karkuun juokseminen usein paras valinta.

Varsinaista pääosaa näyttelevä vuoristomaisema on toteutettu upeasti. Puolalaiset kehittäjät ovat vanginneet venäläisen talven kaikessa karuudessaan, ja Unreal Engine 4 maalaa ruudulle hyytävän hienoja näkymiä. Muuttuva sää tuo vaihtelua maisemiin sekä ajoittaista lisähaastetta suunnistamiseen, samalla kun taustamusiikki lähettää omanlaisiaan väristyksiä selkäpiitä pitkin.

Itse tarinaa kuljetetaan eteenpäin jo jokseenkin kuluneella tavalla. Maastossa on, vielä vuosienkin jälkeen, hyvin säilyneitä sivuja retkikunnan päiväkirjasta, satunnaisia salaliittoartikkeleita sekä muuta sekalaista luettavaa. Kholatin pääasiallinen sisältö onkin näiden sivujen metsästämisessä mysteerin selvittämiseksi.

Tämän sisällön köyhyys on kuitenkin Kholatin pahin heikkous. Vaikka yksittäiset sivut ovatkin mielenkiintoisia ja osa niistä jopa luetaan ääneen, muodostavat ne lähinnä sillisalaatin lukuisista eri salaliitoista, ufoista, Neuvostoliiton kikkailuista, jne. On kuin kehittäjät olisivat lyöneet Googleen muutaman valitun hakusanan ja sitten tunkeneet peliin kaiken mikä kuulostaa jännältä. Yhtenäistä tarinaa näistä palasista ei muodostu.

Suurimman osan ajasta pelaaja tarpoo lumessa, välttelee sangen harvassa olevia uhkia ja sadattelee vielä harvemmassa olevia tallennuspisteitä. Mielestäni on melkoisen kohtuutonta että nelisen tuntia kestävässä pelissä voi hukata puolen tunnin panostuksen täytenä yllätyksenä vastaan tulevaan ansaan, jonka luokse täytyy sitten taas juosta puolen Uralvuoriston halki.

Kyllä Kholatissakin on hetkensä, ja kaikkiin merkittävimpiin löytöihin liittyy sangen tiheätunnelmaisia paranormaaleja kokemuksia, mutta nekin ovat, kaiken muun tavoin, aivan liian harvassa. Jos pelistä karsisi pois kaiken suunnistamisen ja harhailun, jäisi käteen ehkä vajaa tunti todellista tykitystä.

En halua väittää, etteikö harhailu ja suunnistaminen olisi sisältöä itsessäänkin, mutta se kaipaisi lisää vaihtelua tuekseen. Esimerkiksi pelin alussa muistutetaan talviretkeilyn vaaroista, joka sai minut hetkeksi uskomaan, että mukana olisi myös eloonjäämismekaniikkoja, mutta tämä oli valitettavasti vain omaa toiveajatteluani. Peliin olisi voinut tuoda lisävääntöä esimerkiksi ehtyvällä eväslaatikolla.

Näin ollen Kholat jää kovin ohueksi kokemukseksi. Silloin kun se hirvittää niin se hirvittää kympillä, mutta hangessa tarpominen on pidemmän päälle aivan yhtä puuduttavaa virtuaalisesti kuin se on tosielämässäkin. Myös pelin hinta on korkeanlainen tarjottuun viihdearvoon verrattuna. Suosittelisinkin genren ystäviä odottelemaan alennusmyyntejä.