San Andreas

San Andreasin liitos on vihdoin tullut murtumispisteeseensä ja suuri katastrofi uhkaa läntistä Amerikkaa. Tuhon keskipisteessä on San Francisco, jonne Blake (Alexandra Daddario) on juuri saapunut. Kun Blaken isälle, Raylle (Dwayne Johnson) selviää, että hänen tyttärensä on pahassa pulassa, päättää hän lähteä rohkeaan pelastustehtävään uhmaten mullistavia luonnonvoimia.

San Andreasin tarinaa juoksutetaan järjestelmällisen täsmällisesti eteenpäin, aivan kuin muissakin kevyissä kesähuttuelokuvissa. Toiminnan alkamista ei tarvitse odottaa kauan ja sitähän sitten riittää ihan hengästymiseen asti. Loogisuus heitetään roskiin heti alkumetreillä. Pääasia on että katsojaa jänskättää ja elokuva näyttää hyvältä. Vaikka alun efektit eivät tuekaan tätä suunnitelmaa, loppua kohden päästään jo varsin vakuuttaviin tehostekohtauksiin, kun kaupunkia laitetaan huolella tasaiseksi ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia.

Eronneen isän ja pelastustyöntekijän roolissa nähtävä Dwayne Johnson, on todella sympaattista seurattavaa. Vaikka hahmo muiden tavoin onkin täysin tekstikirjaesimerkki, saa Johnson puristettua herkkää tunnetta ja luontaista välittämistä ulos hahmostaan. Tämä kulminoituu hienosti kohtaukseen, jossa Ray muistelee menneisyyden menetystään. Kohtaus yllättää vahvalla tunnelatauksellaan ja herkistää vähänkin varomattoman katsojan. Alexandra Daddario tekee myös sujuvaa työtä isän ja tyttären välisten kemioiden löytämiseksi. Hänen mittava rintavarustuksensa kuitenkin vie huomion jokaisessa kohtauksessa. Näin selkeä ja kokoaikainen herkkujen esittely ei voi kuitenkaan olla sattumaa edes paatuneen nörttiarvostelijan toiveikkaassa mielessä, vaan uskon kyseessä olevan tahallinen temppu. Tämä ei tietenkään ole millään muotoa haitaksi, mutta samaa ei voi sanoa Ioan Gruffuddin hahmon väkinäisestä vihollistamisesta.

Ohjaaja Brad Peyton tekee sujuvaa työtä saadakseen San Andreaksen erottumaan tyypillisten efektitäytteisten kesäleffojen suuresta joukosta. Suurimmaksi osaksi elokuva etenee liian tutuissa tunnelmissa, mutta poikkeuksiakin löytyy. Hahmoja syventävät inhimilliset hetket, erikoistehosteiden huikea määrä ja laatu, sekä varsinkin ihmissoihtu ovat selkeitä merkkejä siitä, että ohjaaja on ainakin hetkellisesti pyristellyt irti rahanahneiden tuottajien tiukasta otteesta.