Killzone 2

Ihmiskunta-parka. Jos pelejä on uskominen, tulevaisuutemme näyttää äärimmäisen lyhyeltä ja väkivaltaiselta. Milloin hyökkääjinä on perusvihamielinen alistajarotu, milloin robotit kaukaisesta galaksista. Onpa miehittäjän asemassa tavattu jopa norjalaisia cyberjumalia, enkä puhu black metal -yhtyeistä. Killzone 2 on alku-asetelmaltaan virkistävän erilainen. Tällä kertaa ihmiskunta taistelee pelkästään keskenään, vaikka toinen osapuoli onkin koneellistunut yhdyskunta toiselta planeetalta. Ensimmäisestä osasta alkanut konflikti hehkuvasilmäisiä helghasteja vastaan on viety ISA:n (Interplanetary Strategic Alliance) toimesta näiden omalle planeetalle. ISA aikoo pistää lopun vuosia jatkuneelle sodalle, mutta asiat eivät tietenkään koskaan etene suunnitelmien mukaisesta.

Pelaaja on eturintamalla alati viihtyvän Alpha-ryhmän jäsen, Sev, eikä hyökkäyksen kärjessä tule toiminnasta taatusti puutetta. Peli ei turhia selittele vaan heittää pelaajan nelihenkisen ryhmän kanssa suoraan taistelutantereelle. Alkukohtaus, jossa pelaaja laskeutuu miehistönkuljetusvaunussa helghastien maaperälle selittää kristallinkirkkaasti sen, miksi kehityksessä on kestänyt. Grafiikat ovat uskomattoman kauniita ja yksityiskohtaisia, ja äänimaailma hivelee kenen tahansa kotiteatterin omistajan korvia.

Ensi kosketus planeetalle paljastaa, ettei kyse ollut vain kauniista introsta. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy aseiden yksityiskohtaiseen mallinnukseen, niin äänen kuin tekstuurien puolesta. Seuraava huomionarvoinen asia on ympäristö. Peli maalaa upeita maisemia pelaajan eteen -- Helghanin planeetta tuntuu oikeasti autiolta, teollisuuden kyllästämältä paikalta. Väripaletilla saati valaistuksella ei suuremmin juhlita. Ainoa valonlähde on joskus taivaanrannassa pilkahtava aurinko sekä massiiviset räjähdykset, helghastien punaisena kiiluvia silmiä unohtamatta.

Killzone 2 väistää perinteisten räiskintäpelien suurimman synnin - tietynlaisen tunnottomuuden ohjattavaan hahmoon -- omaperäisellä tavalla. Sev on Alpha-ryhmän sotilas, mikä tarkoittaa paitsi suurta kokoa myös massaa. Hahmo liikkuu ja kääntyy asiaankuuluvan raskaasti. Minkäänlaista sinkohippaa Killzonelta on siis turha odottaa. Yhden miehen rynnäköt vihollisten sekaan päättyvät aivan kuten oikeastikin: helghast-sotilas tanssii ruumiisi ympärillä ja osoittaa sormella.

Taistelut ovat äärimmäisen nopeatempoisia eivätkä Alpha-ryhmän karjutkaan ole immuuneja luodeille. Kahakat ovat sen vuoksi käytännössä suojasta toiseen juoksemisesta ja lonkalta räiskimistä. Tähtäämään ei ehdi läheskään niin usein kuin haluaisi. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä lonkalta osuu riittävän hyvin. Ohjaus on jämäkkää ja toimivaa, mutta se sisältää silti joitakin ärsyttäviä piirteitä. Suojaan hakeutuminen on myös ajoittaista tuurikauppaa, sillä aivan kaikkia laatikoita peli ei rekisteröi suojiksi.

Helghastien eri muodot eivät tarjoa suuria yllätyksiä. Vihollisen riveistä löytyy kolme eri versiota perussotilaita sekä raskaasti panssaroituja yhden miehen armeijoita, joita vastaan joutuu soveltamaan tyystin muita taktiikoita kuin tavallista tykinruokaa vastaan. Niiden käytös ei kuitenkaan suuremmin eroa toisistaan, vaikka tekoäly käyttäytyykin ajoittain sietämättömän loogisesti. Joukkueittain liikkuvat helghastit ymmärtävät perinteiset taktiikat, kuten taustatulen antamisen, selustaan koukkaamisen sekä suojien tarpeellisuuden. Viimeksimainittua ne tekevät joskus ärsyttävyyteen asti -- ajoittain helghastit aistivat yliluonnollisen hyvin milloin pelaaja saa pään tähtäimiin ja painautuvat takaisin suojan taakse ennen kuin ensimmäistäkään laukausta on ammuttu. Tämä pitkittää osaa tulitaisteluista turhauttavan paljon. Joskus helghasteja myös syntyy loputtomasti lisää, kunnes pelaaja siirtyy tietyn rajan yli. Vaikka tämä eittämättä luo useita varsin maukkaita tilanteita pitkin peliä, soisi vastaavanlaisen suunnittelun soisi siirtyvän jo unholaan, eikä vähiten siksi, että Killzone 2 tarjoaa muutenkin varsin jämäkän haasteen.

Varsinaista ihmisdraamaa peliltä ei kannata odottaa. Alpha-ryhmä juoksee pelaajan vierellä ja tekee tehtävänsä vailla yllätyksiä. Tarinasta ei täysin saa kiinni, jos on ulapalla aiemmista osista, joten taistelu vapaan maailman kohtalosta ei välttämättä imaise mukaansa muita kuin asiaan vihkiytyneitä. Ääninäyttely sen sijaan ajaa asiansa varsin hyvin, eikä alta-riman suorituksia kuulla missään vaiheessa.

Yksinpelin helmasynniksi muodostuu lievä itseätoistavuus. Peli on käsikirjoitettu alusta loppuun, mutta se ei useimmiten näy muuten kuin kiroilevina joukkuetovereina. Pelaajaa kuljetetaan paikasta toiseen huikeaa vauhtia, mutta harvoissa tulitaisteluissa on selkeää punaista lankaa pelkän räiskimisen lisäksi. Tämä saa osan kentistä tuntumaan hämmentävän samanlaisilta, sillä Helghanin planeetta on maisemissaan johdonmukainen äärimmäisyyteen asti. Likaisenruskeaa ei aina erota hieman eri vivahteisesta törkyisenruskeasta. Rytmiä rikotaan ajoittaisilla ajoneuvoilla suoritettavilla tehtävillä sekä pomotaisteluilla, jotka ovat kieltämättä hienoja kokemuksia. Näitä olisi suonut olevan enemmänkin pelin aikana, nyt ne jäävät turhan harvinaiseksi herkuksi.

Moninpeli itsessään on pikaisen testauksen perusteella täyttä rautaa. Pelimuodot vaihtelevat perinteisistä deathmatchista aina salamurha-tehtäviin, sekä alueiden puolustamiseen. Moninpelikentät ovat pääsääntöisesti hyvin rakennettuja, ja tarjoavat varmasti hupia vielä pitkälle tulevaisuuteen kun yksinpeli menettää tenhonsa. Moninpelissä on tyystin poistettu mahdollisuus suojautua, jota perustellaan toiminnan kiivastempoisuudella. Rehellisesti sanottuna ratkaisu on hyvä, sillä sessioiden aikana suojautuminen kävi mielessä hyvin harvoin.

Kaiken sen hypen ansiosta minkä Killzone on saanut, ei ollut vaikea odottaa peliltä hieman erilaista kulmaa nykyaikaisiin toimintapeleihin verrattuna. Tiukasti käsikirjoitettu räiskintä jossa keskitytään yksinpeliin oli ehdottomasti odottamisen arvoinen asia. Kehittäjät ovat myös onnistuneet välittämään mukanaolemisen tunnetta erittäin hyvin. Mutta pelin noin kuuden tunnin keston ajan paino on huomattavasti enemmän sanalla räiskintä kuin käsikirjoitus. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä intensiiviset tulitaistelut ja epätoivoiset rynnäköt vihollisten sekaan on toteutettu hienosti. Vihollisen tekoäly toimii uskottavasti ja aseet ovat hyvin suunniteltuja. Vaikka graafisen ilotulituksen hohto haipuukin, Killzone 2 on pakkohankinta jokaiselle räiskinnän ystävälle ja vahva osoitus siitä mihin PS3 pystyy.