Alienation

Suomalaisen Housemarquen peleistä paistaa aina läpi ymmärrys ja asiantuntijuus sillä hetkellä kehityksessä olleen pelin genreä kohtaan. Alienation on tyylipuhdas kahden tatin aggressiivinen räiskintä, joka lisää hyviä asioita oikeisiin paikkoihin sotkematta pelityypin vahvuuksia.

Sinisen planeetan muotoinen hunajapurkki on jälleen kerran houkutellut tuhat miljoonaa vihamielistä muukalaista paikalle. Maa on vallattu ja ihmiskunnan viimeiset rippeet taistelevat voimahaarniskoissaan tuhottujen kaupunkien raunioissa. Alienationin tarina ei luovuudella hurraa, vaan keskittyy tarjoamaan tutun kasaritoimintataustoistuksen väriloistossa kylpevälle räiskinnälleen.

Yhdestä neljään kolmesta eri hahmoluokasta koostuvaa soturia pistävät muukalaista poikki ja pinoon noin vartin-parinkymmenen minuutin mittaisissa kentissä. Tankki vastaa suojelemisesta ja lähietäisyydellä räiskimisestä tuplatykeillään, Bio-spesialisti parantaa, hidastaa vihollisia ja heittelee niitä nanoboteilla kun taas Sabotööri muuttuu näkymättömäksi, huitelee plasmamiekoillaan ja kutsuu ilmaiskuja. Jokaisen hahmon uniikin perusaseen lisäksi hahmot voivat rontata mukanaan kakkosasetta, raskasta asetta ja räjähdettä.

Joistakin muista kahden tatin räiskinnöistä poiketen uusia aseita löytyy vihollisilta ja arkuista, eikä kaupasta krediiteillä. Siinä(kin) mielessä Alienation on hieman kuin toimintaroolipeli Diablo avaruudessa. Tapot ja kenttien läpäisy kerryttävät kokemuspisteitä, joita voi vapaasti sijoitella haluamiinsa kykyihin ja niitä muokkaaviin päivityksiin. Ja jos energiakilpeen iskenyt pojot eivät vakuuttaneet, tehtävien välillä pisteitä voi ottaa pois ja sijoittaa muualle ilman rangaistusta.

Taistelukentälle päästäessä Housemarque näyttää, mitä se todella hallitsee parhaiten. Maisemat vaihtelevat lumisista esikaupungeista viidakon valtaamiin pikkukyliin ja paikallaan jököttäviin, ruostuviin sotilastukikohtiin. Kentät eivät ole avoimia, mutteivat täysin putkimaisiakaan. Päätehtävän suorittamisen lisäksi tutkimusmatkailu palkitaan pienillä erikoistapahtumilla, kuten poikkeuksellisen pikkupomon kurmoottamisella. Lisäksi peli heittää rattaisiin Horden tyyppisiä tyhjästä ilmestyviä massiivisia vihollisaaltoja. Nämä lukumäärältään valtavat mutta kestävyydeltään heikot joukot tarjoavat hyvän tilaisuuden esitellä pelin tuhovoimaista arsenaalia minigunista liekinheittimiin ja räjähteisiin.

Kaikkien aseiden kohdalla niistä henkii läpi valtaisa voima, kiitos vastustajien pienen osumapistemäärän sekä erinomaisten grafiikka- ja ääniefektien. Subwooferin maustama Powershot suolaa vihollisjonoja sen verran makoisasti, että monet vastaavat pelit tuntuvat sen rinnalla pihlajanmarjojen viskelyltä. Efektointi on muutenkin erinomaista kautta linjan, eikä edes aiheuta merkittäviä ongelmia seurata tilannetta. Räjähdykset ovat suuria, mutta pelaajien oma sijainti pysyy aina selkeänä, vaikka ympärillä rullaisi samanaikaisesti kolme tusinaa alienia ja omat kaverit aseineen. Ruudunpäivitys yhtä yksittäistä kohtaa lukuun ottamatta pysyi raudanlujasti 60 ruudun sekuntitahdissa, mikä on aivan välttämätöntä Alienationin aggressiivisen ja näyttävän toiminnan kanssa pärjäämiseen. Taustamusiikki rullaa tuttuja teknorockahtavia reittejään, mutta erityiskiitosta on annettava pelin tunnusmusiikille. Se jää oikeasti hyvässä mielessä soimaan päässä jo muutaman pelisession jälkeen ja toimii aidosti Alienationin tunnuksena eikä vain fiilispätkänä.

Mutta ei niin hyvää, jos ei huonoakin. Alienationissa on kohtalaisen paljon erilaisia järjestelmiä ja termejä, joita ei vaivauduta selittämään käytännössä mitenkään. Alun liikkumisen ja ampumisen esittelevän boot campin (joka sekin on vähän piilossa kenttävalintaruudun laidalla) jälkeen pelaaja on järjestelmien kanssa täysin omillaan. Aseiden päivityssysteemi on oikeasti erittäin fiksusti mietitty ja yksinkertainen, mutta sitä ei selitetä millään tavalla. Samoin salatieteeksi jäävät loppupelin UFO- ja ARK-avaimet ja mitä niillä avataan.

Aseiden satunnainen tippuminen voi välillä aiheuttaa tilanteita, joissa pelaajan pääase on auttamattoman vanhentunut vaikeampia vihollisia kohdatessa (muttei sentään toivoton). Sohvapelaaminen ei julkaisuversiossa onnistunut, mutta ilmeisesti sitä ollaan joko tekemässä tai ainakin asia on harkinnassa, jahka nettipeli on osoittautunut toimivaksi. Pelissä on muuten Dark Souls -tyyppinen Invasion-ominaisuus, jossa pelaaja voi hyökätä toisen peliin. Ominaisuus on vakiona kytketty pois, mutta voi tarjota mielenkiintoisia hetkiä sekä muukalaisia, että muita pelaajia vastaan taisteleville.

Alienationissa on tarkkaan mietitty, mikä kyseisessä genressä (tai genreissä) toimii ja miksi. Se on täynnä fiksusti mietittyjä pieniä yksityiskohtia (kuten omien välitallennuspisteiden tuhoaminen parempien kamppeiden toivossa) niin mekaniikoissa kuin ulkoasussakin. Se toimii jo yksinpelinä hyvin, mutta nousee lentoon kavereiden kanssa pelattuna.

Ruotsalaiseen Helldiversiin verrattuna se on näyttävämpi ja aggressiivisempi, joskin vähemmän taktinen ja lähempänä puhtaampaa arcade-kokemusta Housemarquen edellisten pelien (mm. Resogun) tapaan. Siinä on paljon ominaisuuksia, mikä teki studion 2010 julkaisemasta Dead Nation -zombieräiskinnästä yhden parhaista Playstation 3:n moninpeliräiskinnöistä ja sitten tukku lisää. Pelin pitkäkestoisuudesta ei voi vielä sanoa mitään, mutta ainakin ensimmäiset 10 tuntia menivät kuin siivillä. Peli on sisältönsä määrään ja laatuun nähden lisäksi törkeän halpa jo julkaisussa parinkympin hintaisena.