Mighty No. 9

Mega Manin isähahmona pidetyn Keiji Inafunen Mighty No. 9 -projekti on viivästynyt jo useaan otteeseen. Peli sai alkuperäisen Kickstarter-rahoituksensa jo syyskuussa 2013, jonka jälkeen pelin julkaisupäivä on venähtänyt kauemmas kerta toisensa jälkeen. Nyt peli on viimein valmis, mutta lopputulos asettaa pitkän kehitysprosessin hieman kyseenalaiseksi.

Mighty No. 9 on alkuperäisten mainospuheidensa mukaan henkistä jatkoa Mega Man -pelisarjalle, eivätkä vaikutteet jää kenellekään megamiehen seikkailuja kokeneelle epäselväksi. Edessä on jälleen kahdeksan vapaasti valittavaa tasoa, joiden päässä odottelevilta pomoilta saa voitettaessa niiden erikoiskyvyn, jonka avulla voi taas päihittää jonkun toisen pomon helpommin. Erikoiskyvyillä kentissä eteneminen helpottuu ja sitä mukaa, kun pomohirviöitä kaatuu, ne tulevat myös auttamaan myöhemmissä kentissä eteenpäin.

Yhdeksäs Voimakas - oikealta nimeltään Beck - on niin ikään varsin lähellä nimetöntä Mega Mania liikesarjoiltaan ja ominaisuuksiltaan. Esimerkiksi Mega Man X -sarjasta tuttu hahmonkehitys loistaa tässä pelissä poissaolollaan ja oikeastaan ainoa suurempi ero siniseen pommittajaan on Beckin kyky syöksyä ilmassa ja maassa lyhyitä pyrähdyksiä Mega Manin liu'un sijaan. Samainen syöksy on tosin myös oleellinen osa pelimekaniikkaa. Vihollisia ei nimittäin pommiteta atomeiksi. Sen sijaan niitä heikennetään muutamalla ammuksella, jonka jälkeen niiden kimppuun syöksyminen antaa Beckille hetkellisesti käyttöön niiden erikoisominaisuuden, oli kyseessä sitten läpäisevät luodit tai vaikkapa nopeampi liikkuminen.

Syöksyminen muuttaa Mega Maneista tuttua pelimekaniikkaa mukavasti. Useampia vihollisia voi heikentää saman aikaisesti, jonka jälkeen niiden kimppuun on syöksyttävä nopeasti ja tehokkaasti. Mitä enemmän vihollisia saa samanaikaisesti imuroitua, sitä enemmän bonusominaisuuksia Beck itseensä imaisee ja pistepotti kasvaa. Systeemi on mukavan nopeatempoinen ja helppotajuinen, eikä opetteluun tarvitse varata minuuttia enempää aikaa. Sen jälkeen homma sujuukin kuin ajatus, sillä Mega Man -pelien tärkein ominaisuus, veitsenterävä ohjaus on onneksi otettu mukaan.

Myös kenttäsuunnittelu on mukavan vaihtelevaa. Toimistorakennuksessa kierretään ympyrää ja väistellään tarkka-ampujan luoteja, öljynjalostamolla viholliset ampuvat maahan öljyä, joka saattaa syttyä tuleen ja niin edelleen. Jokainen kenttä on omanlaisensa kokonaisuus aina aivan loppua myöten, eikä pelaaminen ehdi missään välissä käymään tylsäksi. Ainoa miinus kenttäsuunnittelussa ovat jatkuvat äkkikuolemat. Jokaisessa kentässä on läjäpäin kerrasta listiviä esteitä, joten kenttiä on pakko opetella ulkoa. Suurin osa äkkikuolemista on tehty ihan reilusti ja esimerkiksi piikit ja kuopat tappavat tuttuun tapaan kerrasta. Paikoitellen vastaan tulee kuitenkin todella rasittavia estekohtia, joiden selvittämiseksi kyseistä kohtaa on hinkattava uudestaan ja uudestaan, kunnes kaikki kommervenkit ovat takaraivossa. Ensimmäistä kierrosta varten elämiä kannattaakin laittaa päävalikosta suosiolla plakkariin hieman lisää, sillä opeteltavaa riittää.

Pelissä on myös tarina, josta ei sinänsä tarvitse kertoa pitkiä tarinoita. Robotit ovat vihaisia, mene ja tee ne vähemmän vihaisiksi. Tästä tarinantyngästä on kuitenkin saatu irti välianimaatio toisensa jälkeen ja mikä pahinta, aivan kammottavan huonosti ääninäyteltynä. Varsinkin tohtori Sandan ääni riipii korvien lisäksi hermoja, eikä asiaa helpota lainkaan se, että dialogi on lähes poikkeuksetta juustoista turhuutta, jota ilmankin olisi tullut toimeen. Tässä mokaaminen on harmi, sillä visuaalisesti peliuniversumi on mielenkiintoinen ja hyvin suunniteltu. Vihollisdesign on sentään onnistunutta ja erityisesti persoonalliset pomohirviöt jäävät mieleen, siitäkin huolimatta että niidenkin mokomien on pakko puhua.

Tuttua ja turvallista Mega Mania loppujen lopuksi siis. Ensimmäinen pelikerta on ohi noin kolmessa tunnissa, tai nopeammin jos kokee itsensä tasoloikkaguruksi. Viihdyin pelin parissa mainiosti loppuun asti ja sen jälkeenkin, sillä tarinan lisäksi tarjolla on myös liuta erilaisia harjoitustehtäviä vikkeläsormisille. Erilaista avattavaakin tuntuisi olevan ihan mukavasti. Kiitos vapaasti vaihdeltavien elämien määrän, myös vaikeustaso pysyy kurissa, vaikka kirosanoja aika ajoin ilmassa lentääkin. Yhden läpipeluun jälkeen peli tarjoaa runsaasti lisävaikeutta myös todellisille hardcore-hyppelijöille, joten jokaiselle pelaajalle on luvassa sopivan haastavaa pelattavaa.

Mutta mikä ihme tämän valmistumisessa oikein kesti? Laadukkaasta pelattavuudesta huolimatta Mighty No. 9 ei tarjoa oikeastaan mitään, mitä Mega Man -sarja ei olisi aiemmin pelaajille antanut. Pitkää kehityskaarta on todella vaikea ymmärtää. Ja kun kerran aikaa oli, niin miksei tarinaa olisi sitten paranneltu huomattavasti tai ajan säästämiseksi heivattu kokonaan mäkeen? Varsinkin todella kankeat välianimaatiot välittävät todella hutiloidun ja kiireisen kuvan itsestään, mutta siitä on tuskin lopulta ollut kysymys.

Oli miten oli, Mighty No. 9 on kuitenkin mainiota tasoloikkaviihdettä, mutta mikään messiaspeli se ei ole. Peruslaadukasta peruspompintaa hyppelyn ystäville se antaa ja on sen puolesta suosittelemisen arvoinen peli, vaikka Deep Silver viimeisimmällä mainostrailerillaan ilmeisesti yritti viestittää aivan päinvastaista. Mahtava ysi on kuitenkin laadultaan enemmänkin mainio kasi.