Danganronpa 1-2 Reload

Kulttiklassikon asemaan nousseen Danganronpa-sarjan kaksi ensimmäistä osaa sisältävä Reload-paketti on jokaisen hyvien tarinoiden ystävän makuun. Spike Chunsoftin hengentuotokset hyödyntävät armotta muun muassa Saw- ja Battle Royale- elokuvista ja Persona-roolipeleistä tuttuja elementtejä, mutta lopputulokset tuntuvat silti täysin ainutlaatuisilta ja raikkailta kokonaisuuksilta.

Molemmissa peleissä perusidea on aina samanlainen. Viidentoista oppilaan joukko saapuu uuteen oppilaitokseen aloittamaan menestykseen johtavaa koulunkäyntiään, mutta suunnitelmat menevät varsin nopeasti uusiksi. Häiriintynyt mustavalkoinen Monokuma-karhu sulkee opiskelijat tiukasti rajattuihin ympäristöihin - ykkösosassa lukittuun koulurakennukseen ja kakkosessa autiolle saarelle - ja poispääsyyn oikeuttavaan valmistumiseen päästään opintopisteiden kahmimisen sijaan murhaamalla toinen oppilas.

Dangaronpa-pelien alut ovat hyvin tekstipainotteisia ja siksi hivenen raskaita lähtölaukauksia, joiden hyvin kirjoitettu dialogi ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin vievät mukanaan saman tien. Persoonallisista kanssaopiskelijoista oppii välittämään juuri sen verran, että ensimmäinen veriteko todella tuntuu raa'alta ja kohtuuttomalta. On vain harmi, etteivät pelit osaa ottaa japaninkielisestä ääninäyttelystä kaikkea irti, sillä vain pieni osa hahmojen repliikeistä lausutaan ääneen ja muuten hahmot vain hihkuvat tylsästi Zelda-sarjan tapaan kirjoitetun dialogin takaa. Sitä vastoin pelin taustamusiikkina toimiva, sähäkkä elektroninen popittelu sopii tarinan taustalle yllättävän hyvin.

Tietyissä kohdissa pelaajan ohjastama hahmo voi valita vapaasti, kenen opiskelukaverinsa kanssa viettää aikaa. Ihmisiin tutustuminen palkitaan Persona-pelien tyyliin mielenkiintoisilla taustatarinoilla sekä erikoiskyvyillä, joille löytyy myöhemmin pelissä kysyntää. Vaikka muut hahmot vaikuttavat alussa varsin kliseisiltä animeveijareilta - mukaan mahtuu niin prätkäjengin johtajaa kuin fanfiction-kynäilyä harrastavaa nörttiä - hahmoista paljastuu hyvinkin yllättäviä piirteitä ja puolia pitkin matkaa. Perijapanilaisen hömelöä huumoria käytetään kuitenkin miellyttävän säästeliäästi, ja synkimmissä kohdissa yllättävä pelleily tuntuu jopa helpottavalta.

Veriteon tapahtumisen jälkeen pelaajan tehtäväksi jää tapauksen selvittäminen Monokuman järjestämään oikeudenkäyntiin mennessä. Varsinaiselta rikospaikalta löytyy yleensä valtava määrä vihjeitä, joiden tarkemman syynäämisen ohella on myös haastateltava muita hahmoja ja yhdisteltävä eri puolilla pelimaailmaa tapahtuneita asioita toisiinsa. Sinänsä mainio etsiväntyö kärsii kuitenkin uskomattoman jähmeästä hahmon liikuttelemisesta - ensimmäisestä persoonasta kuvattu liikehdintä tuntuu jäykältä oikealla ohjaintatilla ohjattavan kursorin takia, joka on jatkuvasti tarttumassa ympäristöissä oleviin esineisiin ja ihmisiin ja näin kääntämässä pelihahmon katsetta pois varsinaisesta menosuunnasta.

Pelien huppukohdiksi tarkoitetut Class Trial -raastuvat, jotka tarjoavat oppilaille tilaisuuden saada murhaaja kiinni ennen tämän vapaaksi päästämistä, eivät selviä puhtain paperein suunnittelunsa osalta. Ne on rakennettu nopeatahtisten minipelien ympärille, joissa pelaajan muun muassa pitää huomata todisteisiin nähden ristiriitaisia lausuntoja. Pelaaja ei ehdi näissä kohdissa juurikaan nautiskella mainiosti kirjoitetuista ja mehukkaista dialogeista, kun samalla pitää olla raahaamassa vikuroivaa kursoria ruudulla lipuvan tekstin päälle. Omituisesti suunnitellut toimintakohtaukset vievät näin väkisinkin pohjaa alta muuten niin mainiosti käsikirjoitetuilta oikeudenkäynneiltä.

Vaikka Danganronpien kaikki osa-alueet eivät olekaan yhtä timanttisia, niistä tärkein eli parhaimmillaan huikean hyvin kirjoitettu, luku luvulta häijymmille kierroksille siirtyvä tarina kannattelee kokonaisuutta varmaotteisesti.