Micro Machinesilla ja vastaavilla peleillä on oma yleisönsä. Jos muistelet lämmöllä pikselöityjä autoja sinkoilemassa vanhan putkitelevision ruudulla, saatoit ehkä odottaa Micro Machines: World Seriesiä yhtä paljon kuin minä. Kyseessä on oma alagenrensä, jossa sellaiset pelit kuin Toybox Turbos ja Table Top Racing: World Tour ovat yrittäneet paikata Micro Machinesin venähtänyttä hiatusta (jätettäkööt viime vuonna julkaistu mobiilipeli laskuista pois). Molemmat niistä tekivät ihan hyvää työtä perusasioiden toteutuksessa - siis pistämällä pienet autot kiertämään kodin kaltaisia ympäristöjä - mutta kumpikaan ei tarjonnut tarvittavaa "definitiivistä kokemusta". Nostalgiset muistot perhanan tiukoista saman sohvan moninpeleistä Mega Drivella jättävät uudemmat kokemukset varjoonsa.
Näyttämö oli valmis Micro Machinesin paluulle. Yleisö odotti perinteikkään ylhäältä alas kuvatun kaahailun modernia tulkintaa, joka nappaisi genren kruunun itselleen. Codemastersin kehittämä World Series ei ole kuitenkaan riittävän hyvä tyydyttämään vaativan Micro Machines -fanin toiveita.
Ilmeisin puute pelissä on pelimuotojen niukkuus. World Seriesissä ei ole tarpeeksi lihaa luiden ympärillä houkutellakseen grindaamaan kisoja siinä määrin kuin peli selvästikin toivoisi. Pelissä ei ole uratilaa, ei kieli poskessa toteutettua tarinatilaa, ja niinpä kokonaisuuden rakenne jää vaillinaiseksi. Vaikka bilispöydillä kurvailu ja murojen väistely onkin hauskaa hetken aikaa, peli ei onnistu pitkäkestoisemman kokemuksen tuottamisessa.
Mukana on joitakin toimivia kilpailumuotoja. Standardimuotoiset kilpailut ovat paketin peruskauraa, jossa 12 autoa puikkelehtii ympäri taloja. Matkalla voi poimia aseita, joilla on mahdollista häiritä vastustajia. Ajettavana on nippu nätisti toteutettuja ratoja, eikä autojenkaan ulkonäkö jätä nipotukselle sijaa. Ajamisen metkujen oppimiseen voi kuitenkin mennä pari kierrosta, minkä vuoksi ensivaikutelma olikin aika negatiivinen.
Ensinnäkin ohjaustuntuma on erittäin ilmava. Autoja on käsiteltävä varoen, jottei lipsahtaisi radalta joka toinen hetki. Pelin spawn-logiikka ei myöskään ole aivan optimaalinen, sillä radalle palatessa auto on usein sellaisessa asennossa, josta liian menohaluinen sinkoutuu saman tien uudestaan ulos. Tuntumaan kyllä tottuu ajallaan, vaikka se ei koskaan täysin tyydytä, mutta radalle paluu vaikutti äärettömän turhauttavalta vielä tuntien pelaamisen jälkeen. Turhautumista korostaa entisestään, jos takamatkalle pudonnut joutuu edellä menevien aseellisten källien kohteeksi. Tuntuu kuin häntäpäähän jäisi jumiin.
Tavallisten kilpailujen lisäksi pelistä löytyy mukavana vaihteluna Elimination-moodi, jossa kyydistä pudonneet pelaajat eliminoidaan yksitellen, kunnes vain yksi on jäljellä. Battle-moodi hylkää radat kokonaan ja heittää tiimit areenoille kilpailemaan tehtäväpohjaisissa pelimuodoissa kuten lipunryöstössä ja kukkulan kuninkaassa. Pelimuodoissa hyödynnetään autojen yksiköllisiä ominaisuuksia. Jokaisella 12 vaihtoehdosta on oma päähyökkäyksensä sekä erikoishyökkäyksiä, joita on välillä jäähdyteltävä. Omaan makuuni olivat erityisesti GI Joe Mobat Tank, kiitos voimakkuutensa, sekä El Incendio, koska se nyt vain näyttää siistiltä.
Verkossa ollessa on mahdollista ansaita XP-pisteitä ja kerätä tasoja. Overwatchin tapaan jokaisella tasolla pelaaja saa laatikollisen tavaroita, joilla voi personoida peliä kosmeettisesti - esimerkiksi maalauksia muuttamalla. Ominaisuus lisää kilparadoilla nähtävää vaihtelua, ja avattavaa on runsain mitoin. Moninpeli toimii sekä verkossa rankatuilla playlisteillä että paikallisesti kavereiden kanssa, mutta offline-pelaaminen on pahasti rampautettu, koska verkkoyhteyden puuttuessa pelistä katoavat XP-herkut kokonaan. Fokus on täysin online-pelaamisessa. Tästä huolimatta minut rankattiin useimmiten tekoälyvastustajia vastaan, viitaten ettei peli löytänyt ihmisvastustajia ruudukkoa täyttämään. Verkkokoodissa esiintyi myös runsaasti pieniä mutta havaittavia nytkähdyksiä.
Sisällöllisesti vaatimaton ja teknisiltä ratkaisuiltaan arveluttava kaahailu saattaa ikävä kyllä jäädä lyhytkestoiseksi pilkahdukseksi pelirintaman horisontissa. Vaikka uusi Micro Machines on hetkittäin hauskaa hupia, sen toteutuksessa on liikaa aukkoja, jotta siihen jäisi tosissaan koukkuun. Lopulta se jättääkin vain kaipaamaan nostalgisten muistojen klassikkoa.