Hey! Pikmin

Shigeru Miyamoton puutarhanhoidon aikana saama inspiraatio muuntui lopulta Pikminiksi Gamecuben aikaan vuosituhannen alkupuolella. Sittemmin tätä söpöilevää kevytstrategiasarjaa on julkaistu aina silloin tällöin paineita ottamatta. Jatko-osa Pikmin 2 nähtiin Gamecubella, ja Pikmin 3 Wii U:lla. Hey! Pikmin siirtää kapteeni Olimarin erikoisen armeijan Nintendon käsikonsolille, ja samalla tapahtuu muutos reaaliaikastrategiasta pulmapeliksi. Lopputulos on onnistunut.

Tarina on Nintendolle ominaiseen malliin pelkkä tekosyy lähteä seikkailemaan, mutta se tuskin ketään häiritsee. Aiemmista osista tuttu kapteeni Olimar matkaa halki avaruuden kohti kotiaan, ja taas kerran hänen aluksensa haaksirikkoutuu oudolle planeetalle. Aluksen tietokone pystyy kyllä korjaamaan masiinan lentokuntoon, mutta siihen vaaditaan 30 000 sparkliumia, jota hyväksi onneksi lojuu pitkin planeettaa. Kehitysopillisesti jossain kasvien ja eläinten välimaastossa olevia pikmin-olioita asustaa tälläkin planeetalla. On siis aika lähteä taas keräämään tavaroita, joita aluksen tietokone voi muuntaa sparkliumiksi. Tämän valuutan karttuessa myös Olimar itse palkitaan hiljakseen kehittyvillä lisäkyvyillä roolipelien hahmonkehitykselle tyypillisesti.

Aiemmat Pikmin-pelit ovat olleet eri alueisiin jaettuja suhteellisen avoimia leikkikenttiä, joihin piilotettuja suurikokoisia arjen esineitä oli määrä kuljettaa erilaisten pikminien avulla takaisin omaan alukseen. Operaatio alkoi aina aamulla, ja auringon laskiessa joukot oli kerättävä turvaan yöksi. Tämän lisäksi Pikmin 2:hta lukuun ottamatta peleissä oli vielä takaraja sille, miten kauan maailman tutkimiseen sai käyttää kokonaisuudessaan aikaa. Inhoan aikarajoja niiden kaikissa muodoissa: ne luovat keinotekoisen kiirehtimisen paineen, mikä taas istuu huonosti nurkkien nuohoamista painottavaan peliin. Hey! Pikmin hylkää aikarajat kokonaan, eikä edes erillisiä vuorokauden vaihteluita ole. Tämä on suorastaan mahtavaa, sillä se vapauttaa huomion kellon tuijottamisesta itse pelaamiseen.

Hey! Pikmin toimii vain ja ainoastaan 3DS-konsolin analogipyörylällä ja kosketusnäyttöä stylus-kynällä naputtamalla. Välillä painellaan myös olkanäppäimiä, mutta se ei ole mitenkään pakollista. Ohjaus toimii täysin moitteetta, koska peli on suunniteltu valittu ohjaustapa huomioiden. 3DS:n molemmat ruudut ovat käytössä, ja tämän sisäistämisessä menee hetki: alussa tulee ihan luonnostaan naputeltua kynällä myös yläruutua, vaikkei siinä kosketusnäyttöä olekaan.

Rakenteeltaan Hey! Pikmin muistuttaa Nintendon klassisia tasoloikkapelejä, joista voi mainita ennen kaikkea Super Mario Bros. 3:n. Lineaariset kentät seuraavat toisiaan, ja ne valitaan alkuvalikon karttaruudusta. Välillä avautuu myös lyhyitä sivupolkuja, joissa saa kerättyä lisää joko arjen esineitä tai sparkliumia muuten vain. Tasoja kun on koluttu kourallisen verran, avautuu tie eeppiseen pomotaisteluun. Pahiksen kaaduttua jatketaan seuraavaan maailmaan, joka on teemaltaan hieman erilainen kuin edellinen.

Pelattavat kentät ovat kuin kokoelma pulmia, joista selvitäkseen on hyödynnettävä käytössä olevia pikminejä ja selviydyttävä tason lopussa odottavalle avaruusalukselle takaisin. Etenemissuunta on perinteitä kunnioittaen pääasiassa vasemmalta oikealle. Omat aivot on alusta asti siirrettävä pulmapelin taajuudelle, sillä muuten käyttöön annettujen pikminien ja keinojen vähäisyys alkaa nopeasti ärsyttää. Kuten jo tuli mainituksi, ei aikarajaa onneksi ole, ja kentät ovat jokseenkin lyhyitä. Näin ollen niitä on nopea pelata uudestaankin paremman tuloksen toivossa.

Käytännössä jokaisessa kentässä on kaksi tai kolme esinettä, joista kuitataan odotetusti eniten sparkliumia. Sarjalle ominaisesti tällä arkipäiväisellä roinalla on mahtavia nimiä. Vihkisormus on loop of beginnings, jojo hypno pendulum, huuliharppu song sewer ja mustekynä peace missile. Tavaroita kerätään kymmenittäin matkan aikana, ja joka kerta niille annetun nimen lukeminen on oma jännittävä tapahtumansa.

Aiempia osia pelanneille käytössä olevat pikminit ovat entuudestaan tuttuja, joten sen suhteen luvassa ei ole mitään yllättävää. Punaiset kestävät hyvin tulta, keltaisia voi heittää korkealle ja ne kestävät sähköä, vain siniset osaavat uida, violetit pörräävät ilmassa lentäen ja jykevillä mustilla voi rikkoa esteitä. Tehtävien välillä pikminit majailevat erillisessä Pikmin Parkissa, jossa niitä voi käskeä kaivelemaan maastoa kykyjensä mukaan. Otukset tekevät työtään taustalla varsin omatoimisesti, ja aina välillä ne löytävät joitakin pieniä pakkauksia sparkliumia pelaajan kokoelmaan. Joskus harvoin maasta paljastuu myös uusi arjen esine. Pikmin Park on ohuudessaan kummallinen lisä, eikä sillä käytännössä ole juuri mitään merkitystä pelikokemuksen kannalta.

Roolipelimäinen hahmonkehitys on niin ikään mukana, ja se tuntuu yhtä keinotekoiselta ja jopa tarpeettomalta kuin Pikmin Park. Kun sparkliumia on kerätty tietty määrä, tietokone vain ilmoittaa lisänneensä kapteeni Olimarin keinovalikoimaan sen-ja-sen lisäyksen. Päivityksiä ovat esimerkiksi olkanäppäimellä kentän summittaisen karttanäkymän tarkastelu tai lisäenergiaa Olimarin mittariin. Moinen ei tietenkään vahingoita kokonaisuutta, mutta ei se myöskään mitenkään tarpeelliselta tunnu.

Teknisesti Hey! Pikmin on mahtava, joskin lataustauot saisivat olla himpun verran lyhyemmät. Kirkkaat värit ja pyöreät muodot ovat päivän sana, joten pelin ulkoasu on kauttaaltaan positiivisen lapsenomainen. Huonona puolena voi mainita kohdattavien pahisten ulkonäön yksinkertaisuus. Usein minkäänlaisia yksityiskohtia ei ole, mikä on hassu kontrasti niin kovin monipuolisen taustakuvituksen rinnalla. Liikeanimaatiot toimivat sujuvasti, ja pelituntuma on juuri niin hyvä kuin pitääkin. Hieman kummallinen juttu on se, ettei 3DS-konsolin 3D-ominaisuutta käytetä lainkaan.

Äänimaailma loistaa ennen kaikkea musiikilla, ja se lisää kepeää tunnelmaa pulmailun taustalle. Eeppisen tutkimusmatkailun musisointi Zeldan malliin ei varmaan olisi tähän sopinutkaan, vaikka paikkojen tutkiminen onkin keskeinen osa Pikminiä. Äänitehosteet ovat pääosin tuttuja jo sarjan aiemmista osista. Toisin sanoen ne toimivat hyvin ja tuntuvat tutuilta sen kummemmin yllätyksiä tuottamatta. Ääninäyttelyä ei ole, ja esityskielenä on varsin monipuolinen englannin kieli. Näin ollen alhaisesta ikärajasta huolimatta Hey! Pikmin ei sovellu perheen pienimmille, vaan nauttiminen edellyttää jokseenkin sujuvaa Lontoon kielen hallintaa.

Hey! Pikmin on erittäin nautittava peli. Kaikki tehdyt pelilliset ratkaisut eivät ehkä miellytä, mutta ei niissä myöskään vikaa ole. Muuntautuminen reaaliaikaisesta kevytstrategiapelistä pulmailuksi on onnistunut hyvin. Kyseessä ei ole niin sanottu oikea Pikmin-peli, mutta samaan aikaan se on käsikonsolin ehdoilla räätälöity hyvä pulmapeli.