Dark Messiah of Might & Magic Elements on Xbox 360:lle tehty käännös pc:lle julkaistusta Dark Messiah of Might & Magicista. Alkuperäinen pc-peli nauttii pienehkön fanipiirin keskuudessa kohtuullisen kovaa suosiota, vaikka moni menettikin hermonsa raakileena julkaistun pelin bugeihin ja hiomattomiin ominaisuuksiin. Elements-lisänimellä siunattu Xbox 360-käännös ei ole aivan identtinen pc-version kanssa, mutta tarina ja perusidea ovat samoja - ainakin pc-pelin läpipeluuohjeen silmäilyn perusteella. En nimittäin ikinä pelannut pc-versiota, mutta Elementsiä pelatessa alkuperäispelin saavuttama kulttistatus ei ihmetyttänyt laisinkaan. Peli on ihmeen lystikäs, omalla köpöllä ja geneerisellä tavallaan.
Pelin tarina kertoo orvosta Sareth-seikkailijasta, joka valmistuu pelin alussa Phenrig-velhon opista. Jolpin ensimmäinen tehtävä - joka toimittaa myös kontrollien ja pelimekaniikkojen harjoittelun virkaa - on maagisen Shantiri-kristallin kähveltäminen. Siitä matka jatkuu samalla vauhdilla zombeja loihtivien nekromantikkojen riivaamaan Stonehelmin kaupunkiin ja seuraavaksi hämähäkkikultin temppelisaarelle. Tavanomaista fantasiahömppää siis, mutta silti tarinaan on saatu riittävästi imua ja juonenkäänteitä pelaajan mielenkiinnon säilyttämiseksi.
Erikoiseksi - ja pc-versiosta erilaiseksi - pelin etenemisen tekee se, että pelin alussa valitaan Sarethin hahmoluokka. Pelin tapahtumat ovat samat kaikilla hahmoluokilla, mutta käytännön pelikokemukseen luokkavalinta tekee oleellisia eroja. Taistelija mätkii viholliset miekalla ja kestää kilpineen paljon osumia, kun taas taikuri ruikkii matkan päästä erilaisilla loitsuilla ja kupsahtaa muutamasta lyömämiekan iskusta. Lähi- ja kaukotaistelijan variaatiot ovat varjoista selkään puukottava kelmi ja nuolia silmien väliin sinkauttava jousiampuja. Taikurilla ja jousiampujalla pelaaminen saa pelin muistuttamaan melkoisesti perinteistä ampumapeliä, kun taas taistelijalla ja salamurhaajalla pääsee kokeilemaan harvemmin hahmon näkökulmasta kuvatuissa peleissä nähtävää lähitaistelua. Miekkamittelö toimii pelillisesti yllättävän hyvin, eikä valittamisen aiheita oikeastaan ole. Joskus lähitaistelu menee hieman kömpelöksi sohimiseksi, mutta tilanteen saa helposti haltuun pienellä perääntymisellä. Kahden erilaisen lähi- ja kaukotaistelijan valinnaisuus on myös omiaan lisäämään pelin uudelleenpeluuarvoa.
Erilaisten taistelukohtausten soveltuvuus kaikilla hahmoluokilla selvitettäväksi on toteutettu yllättävän hyvin. Ainoastaan pelin puolivälin jälkeiset hautaholvirymyilyt osoittautuivat taikurilla selvästi kinkkisemmiksi kuin taistelijalla. Hintelä kaapukalle ei kestä osumia ja on lähes täysin riippuvainen taikajuomaputeleista, joita ei yllättäen enää jaettukaan avokätisesti.
Pc-versiosta poiketen hahmonkehitys tapahtuu ennalta määritetyllä tavalla. Pelaaja ei voi itse asiassa vaikuttaa hahmonsa kehitykseen ja uusien taitojen avautumiseen muuten kuin tienaamalla jokaisen saatavilla olevan kokemuspisteen vihollisia tappamalla ja salakammioita etsimällä. Jokaisen ansaitun kokemustason myötä pelaaja saa käyttöönsä uuden kyvyn, ominaisuuden tai loitsun. Suljetusta luonteestaan huolimatta hahmonkehitys toimii kivasti. Ainakaan pelaaja ei voi pakottaa itseään jurnuttamaan samoilla taidoilla montaa tuntia säästääkseen taitopisteitä johonkin megataitoon, vaan Elements päivittää kykylistaa automaattisesti tuon tuostakin. Velholla pelatessa runsas loitsuvalikoima paljastaa pelin käyttöliittymän heikkoudet - loitsujen, aseiden ja taikajuomien pikavalinnat on saatava mahtumaan ristiohjaimen ja hartianapin takaa löytyvään kahdeksaan lokeroon - mutta esimerkiksi taistelijalla homma toimii sutjakasti.
Niin alkuperäispelin kuin Elementsinkin keskeinen koukku on hauskanpito suotuisasti mallinnetuilla fysiikan laeilla. Pelimaailma on nimittäin pullollaan vaaranpaikkoja, joihin viholliset voi potkaista, rusentaa tai muuten liiskata. Potku persauksiin saa nuotion ympärillä värjöttelevät peikot valaisemaan kauniisti ja varomattomat örkit tönäistään jyrkänteen reunalta syvyyksiin. Sisätiloissa julmaa jäynää voi tehdä romauttamalla huteran hyllyn painolasteineen vihulaisen niskaan tai tuupata kidutuskammion vartijan piikkipetiin. Ennakkoasenteeni näihin ympäristösidonnaisiin teilaustapoihin oli melko negatiivinen - pah, päälle liimattua, väkisin keksittyä väkivaltaviihdettä - mutta melko pian ne voittivat puolelleen. Elements ei nimittäin yritäkään olla vakavasti otettava ja ajatuksia herättävä kulttuuritapaus, vaan rehvakas fantasiamättö. Sellaisena peli toimii, ja vieläpä jollain kierolla tavalla paremmin kuin pitäisi. Ehkä peli sai lisäpisteitä herättämistään Die by the Sword -nostalgioista?