YIIK: A Postmodern RPG

YIIK: A Postmodern RPG on varsin omalaatuinen ja mukaansatempaava aloitus pelivuodelle. Ackk Studiosin roolipeli käynnistyy keväällä 1999, kun taideopintonsa kokoon kääräissyt Alex palaa kotikaupunkiinsa Franktoniin - eikä aikaakaan, kun pieni pitäjä alkaa suorastaan pursuta yliluonnollisia tapahtumia. Hämäräperäiset kaaputyypit ja puhuvat kissat johdattavat Alexin uusine ystävineen melkoisten seikkailujen äärelle niin Franktonissa kuin vieraissa ulottuvuuksissakin.

Myöhäisteini-ikäisten hahmojen vuoropohjainen seikkailu realistissävytteisessä maailmassa tuo välittömästi mieleen samanlaisissa miljöissä liikkuneen Persona 5 -roolipelieepoksen. YIIK kuitenkin ottaa enemmän riskejä erikoisen ja hitaasti käynnistyvän tarinansa kanssa - pelin alkupuoli tuntuu turhan hajanaiselta, kun tarina iskee kehiin sinänsä mielenkiintoisia ja lupaavia mutta irrallisilta tuntuvia episodeja. Toisaalta taas huomasin ajan kanssa kiinnostuvani YIIK:n juonesta ihan puhtaasta uteliaisuudesta odottaessani, miten tarina punoo esimerkiksi pelin alussa pelaajalle esitetyt, varsin henkilökohtaiset kysymykset osaksi kokonaisuutta. Twin Peaks -henkiset tarinalliset omituisuudetkin lopulta löytävät paikkansa tarinasta ja pelin persoonallisesta maailmasta, kunhan juonelle antaa tilaisuuden käynnistyä ja päästä kunnolla vauhtiin.

PS1-aikakauden pelejä muistuttava grafiikka on palikkamaisuudessaan ja kaikessa sarjakuvamaisessa värikkyydessään varsin mukavaa katseltavaa. Yksityiskohtaisesti suunnitellut ympäristöt populaarikulttuuriviittauksineen tarjoavat ajankuvaan sopivaa bongailtavaa, kuten Alexin yöpöydällä lepäilevän Game Boy -käsikonsolin tai ysärihenkisen harmaan nettiselainnäkymän. Pelimaailman retrohenkinen estetiikka tuo vahvasti mieleen No More Heroes -sarjan tyylikkään ulkoasun.

Sitä vastoin pinnalliset ja tylsät hahmot latistavat peli-intoa. Korostetun itsetietoista dialogia jauhavat, mukacoolit päähenkilöt eivät ole erityisen mukaansatempaavaa, saati persoonallista seuraa, jonka kanssa pelaaja jaksaisi kokea sadan tunnin roolipeliodysseian. Noin 30 tunnin mittaiseksi mainostettu YIIK eteneekin sopivan ripeään tahtiin, eikä ylimääräisiä sivutehtäviä ole juuri tarjolla. Pelaaja voi tarinan ulkopuolella tutkia Franktonin ostoskujia sekä idyllistä omakotitaloaluetta haastellen omituisia juttuja höpöttävien NPC-hahmojen kanssa. Tallennuspisteinä toimivia puhelimia löytyy runsaasti jokaiselta pelialueelta, ja niihin liittyy myös erittäin tärkeä, mutta omituisesti toteutettu hahmonkehityksellinen seikka.

Alex ja kumppanit eivät nouse kentällä ollessaan uusille tasoille, vaan keräävät pelkästään kokemuspisteitä talteen. Hahmonkehitystä pääsee harjoittamaan puhelinsoiton päässä olevassa Mind Dungeonissa, jossa Alex ostaa saamallaan kokemuksella pääsyn mielityrmän alempiin kerroksiin - uudessa kerroksessa ollessaan pelaaja voi valita vapaasti, mitä päähenkilön ominaisuuksia haluaa kehittää. Muiden hahmojen kehittäminen tapahtuu Mind Dungeonin aulassa, jossa Alexin kaverit vahvistuvat Marlene-siivekkäälle juteltaessa. Suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi pelaaja ei vain voisi tehdä hahmonkehitykseen liittyviä valintoja valikoissa heti, kun sankarit ovat päässeet uudelle tasolle. Mind Dungeon ei ole todellakaan mikään Persona 5:n Mementos-luolaston kaltainen massiivinen sivupolku varsinaisen seikkailun rinnalla vaan irralliselta tuntuva elementti, jolla on ilmeisesti yritetty paikata oheistekemisen puutetta, mutta pelaajan juoksuttaminen mielityrmän tylsillä käytävillä alkaa ärsyttää nopeasti.

Juonen tärkeimpiä kohtia käydään läpi esimerkiksi Persona-peleistä tutuissa dialogiruuduissa, joissa hahmojen piirretyt versiot höpisevät toisilleen. Alexin ja kumppaneiden ääninäyttelijät ovat myöhäisteini-ikäisten hahmojen esittäjinä sopivan ärsyttäviä, mutta äänenlaadussa on ajoittain teknisiä ongelmia: esimerkiksi Alexin ääneen on hiipinyt ajoittain mukaan metallinen kaiku, joka syö tunnelmaa melkoisesti. Tähän väliin on myös huomautettava runsaista latausajoista, jotka pärähtävät päälle hämmentävän usein, ja latausruutuja saa tuijotella esimerkiksi niin ennen vuoropohjaisia taisteluita kuin niiden jälkeenkin. Unity-pelimoottorilla rullaava YIIK ei ole pelinä monimutkainen saati graafisesti niin näyttävä, etteikö PS4 suoriutuisi rooliseikkailun pyörittämisestä. Voikin olla, että tulevat päivitykset saattavat sulavoittaa pelin toimintaa.

Pelaajan ohjastama Alex ja viholliset ovat samalla kentällä nykyroolipeleille ominaiseen tapaan, ja vuoropohjaiset taistelutkin etenevät kaikkiaan tutulla kaavalla - valikoista valitaan tilanteeseen sopivia toimintoja, mutta sankarien hyökkäykset ja väistöt eivät kuitenkaan tapahdu pelkällä käskyttämisellä. Pelaajan täytyy esimerkiksi Alexin kohdalla rämpyttää ohjainta pyörivällä levylautasella olevien kuvioiden mukaisesti ylipäätään osuakseen kohteeseen, ja vihollisen hyökkäyksen kohdalla oikea-aikainen näpäytys saa hahmon väistämään iskun kokonaan.

Rytmiminipelit eivät ole mitenkään erityisen vallankumouksellinen lisä vuoropohjaisiin mittelöihin, mutta ne pitävät pelaajan hereillä taistelujen ajan, kun nahinointi ei uuvahda pelkäksi valikoiden pläräämiseksi. Toisaalta taas en voi ymmärtää Ackk Studiosin ratkaisua tehdä pelistä näin täydellisen musiikitonta: taisteluista jää yksinkertaisesti puuttumaan kunnon fiilis, jota hahmojen onnettomat ähinät ja huudot eivät onnistu paikkaamaan.

YIIK: A Postmodern RPG on kaiken kaikkiaan ristiriitainen roolipelielämys - omintakeisiksi ja pelin massasta erottaviksi tarkoitetut suunnitteluratkaisut osuvat turhan usein YIIK-paran omaan nilkkaan. Roolipelien suurimpien ja ennakkoluulottomimpien ystävienkin kannattaa tutustua pelin erikoisuuksiin esimerkiksi läpipeluuvideoiden välityksellä ennen mahdollisen ostopäätöksen tekemistä.