Resident Evil 5

Afrikkalaisessa Kijujun kylässä aurinko paistaa korkealla taivaalla, vaikka on vasta aamupäivä. Eräässä asumuksessa kuunnellaan radiosta suhisevaa saarnaa. Hökkeleiden tarjoamassa vähäisessä varjossa istuvien asukkaiden katseet kääntyvät tönöjen väliin muodostuneeseen kulkuväylään, joka toimii kylän päätienä. Heidän väsyneet silmänsä seuraavat jokaista askeltani, mutta katseet eivät ole ystävällisiä. Tästä huolimatta hymyilen itsekseni.

Jonkin matkan päässä näen viisi nuorta miestä, jotka potkivat isoa säkkiä. En tiedä mitä, tai kuka, säkissä on, enkä välitäkään tietää. Kulkiessani ohi miehet nousevat ylös ja hiljaisuus valtaa kylän. Kun käännyn katsomaan selkäni taakse, he ovat jo poissa. Onko tämä vain tyyntä ennen myrskyä?

Varmuuden vuoksi nostan peukut pystyyn ja toivon, että kontaktihenkilölläni on varastossa luotiliivi kokoa XXL. On kulunut kymmenen vuotta kohtalokkaasta heinäkuisesta yöstä Spencerien kartanossa. Chris Redfield, joka ulkonäöstä päätellen on viettänyt valtaosan tästä ajasta salilla, on hylännyt lupaavan uransa STARS-erikoisjoukoissa ja keskittyy nyt torjumaan biologisia uhkia Bio-terrorism Security Assessment Alliancen eli BSAA:n riveissä. Hienolta kuulostavasta nimestään huolimatta BSAA ei varsinaisesti kuulu Lääkärit ilman rajoja -järjestöön.

Näillä main ei tunneta karanteenilaitoksia tai ennaltaehkäisyä kansansivistyksen avulla. Kijujussa ainoa toimiva parannuskeino on opittu Kurt Cobainilta, ja tohtori Redfield jakaa lääkitystä niin kauan kuin lyijypillereitä piisaa. Toisin sanoen, mikäli Resident Evil 5:ltä odottaa synkkää kauhuelokuvajuonta, joutuu pettymään. Sen sijaan jos toiminta miellyttää, tarjoaa klassikkosarjan viides osa adrenaliinipiikkiä suoraan sydämeen.

Afrikkalainen slummikortteli tarjoaa erinomaisen ympäristön barbaarista väkivaltaa silmälläpitäen. Syksyinen myrskypilvirintama horisontissa saattaisi luoda synkempää tunnelmaa kuin pilvetön taivas, mutta zeniitistä helottava kirkas valoilmiö ei siltikään pyyhi hymyä suunpielestäni. Resident Evil 5 on nimittäin nätti. Todella nätti. Ajoittain sekavasta kyläsuunnittelusta huolimatta on suorastaan ilo ottaa vastuu kehitysmaiden ongelmien ratkaisusta näinkin vaihtelevassa ympäristössä, ränsistyneiden vajojen ja kaivoskuilujen keskellä.

Matkassa on mukana myös Sheva Alomar, Redfieldin avulias kollega BSAA:n Afrikan jaoksesta. Shevan sijoittaminen Chrisin rinnalle tarkoittaa sitä, että Länsi-Afrikan väkiluvun voi halutessaan puolittaa myös kaverin kanssa joko verkon välityksellä tai samalla sohvalla jaetun ruudun yhteistyöpelissä. Kaverin kanssa pelaaminen on huomattavasti helpompaa ja suuri osa haasteesta häviää, kun rinnalla on kommunikaatiokykyinen kanssapelaaja. Toisaalta yksin pelatessa Sheva vie lähes kaiken löytämisen riemun rynnätessään joka huoneeseen ja vohkiessaan kaiken, jota ei ole pultattu kiinni lattiaan.

Resident Evil 5:n pelattavuudesta on puhuttu paljon, ja kaikille pelaajille neljä erilaista ohjausvaihtoehtoa ja ohjaintikkujen herkkyyden täydellinen säätömahdollisuuskaan eivät tunnu riittävän. Kuvailin peliä itsekin aluksi raajarikkosimulaattoriksi, mutta samalla kun Chris saa jälleen kiinni ammuskelusta, ohjattavuudesta tulee nopeasti luotettavaa ja vakaata lähitaistelua lukuunottamatta. Jos lonkeropää eksyy kädenmittaa lähemmäs, on tunnelma silmänräpäyksessä paniikinomaisen ahdas, mutta tarkoituksena onkin pitää väkijoukko kiväärin piipun toisella puolella.

Ja pyssy kädessä peli tuntuu hyvältä. Juuri tätä on odotettu pitkään. Resident Evil 5 ei ehkä täytä kaikkia edellisen osan asettamia ennakko-odotuksia, mutta miten se toisaalta voisikaan? Chris ei ole yhtä karismaattinen hahmo kuin Leon, eikä viitososassa ole yhtä koukuttavaa tarinaa, joka kutsuisi pelaamaan lisää. Resident Evil 5 on tästä huolimatta nautittava kokemus. Se ei ole läheskään paras pelisarjan peleistä, mutta tällä hetkellä pelimaailma ei tarjoa kovinkaan montaa sitä parempaa kokemusta.