Mini Ninjas

Kaikki alkaa klassisesta hyvän ja pahan vastakkainasettelusta, kun paha samuraisotaherra päättää taikoa metsän eläimet kätyreikseen. Se ei tietenkään käy hyvien ninjojen laatuun, ja asialle on tehtävä jotain. Ninjamestari lähettää vuoron perää ninjaoppilaansa kaatamaan samurain suunnitelmat. Kukaan ei kuitenkaan näytä palaavan, ja niinpä pelaajalle viimein annetaan mestarin viimeinen kortti, nuori Hiro, joka on ainoa mystisiä taikavoimia hallitseva oppilas.

Mini Ninjas on ninjapeliksi harvinaisen siisti, sillä mansikkamehulla ei läträtä eikä ketään varsinaisesti edes surmata. Taistellessaan samurain kätyreitä vastaan Hiro itse asiassa vain vapauttaa ne pahasta taiasta, jolloin ne saavat jälleen vanhan eläimellisen ulkomuotonsa. Tahtomattaan pimeälle puolelle joutuneista nallekarhuista ei siis tehdä meetvurstia. Ja hyvä niin.
Kepeää tunnelmaa täydentävät piirrosmaiset taustat, jotka etenkin pelin alkuvaiheissa viehättävät iloisella värikkyydellään. On vaikea olla hymähtämättä, kun pikkuninja nappaa jättimäisen hatun alleen ja lähtee melomaan kohti auringonlaskua. Tällaiset hetket ovat parhaimpia esimerkkejä Mini Ninjasin sadunomaisesta vetovoimasta.

Visuaalinen viehätys kuluu kuitenkin yllättävän nopeasti pois, sillä peli toistaa itseään häiritsevän paljon. Suurimmaksi osaksi seikkailu koostuu samojen kloonisotilaiden kanssa rähinöinnistä, mistä selviää parin hyökkäysnapin näppäilyllä tai tulipallon taikomisella. Pelin rakenne ei muutenkaan päätä huimaa. Muutaman kentän välein piipahdetaan selättämässä yksinkertainen pomovastustaja, minkä jälkeen jatketaan tutulla kaavalla eteenpäin. Rytmitys on ikävän konemainen ja tulevat tapahtumat saattaa aavistaa viimeistään sen toisen pomovastustajan jälkeen.

Peli-intoa ei lisää se, että Mini Ninjasin kentät ovat mielikuvituksettomuudessaan uuvuttavia. Harvalukuisia soutelu- ja tasohyppelyosuuksia lukuun ottamatta matka käy kapeissa solissa ja harmaissa linnakkeissa, joita seuraa lisää kapeita solia ja harmaita linnakkeita. Vähääkään kokeneempi pelaaja tuntee liikkuvansa talutushihnassa. Jopa keskellä metsää mystiset rajat kiirehtivät tervehtimään polulta harhautunutta seikkailijaa. Eksyminen ei siis ole vaihtoehto, mutta silti peliin on katsottu tarpeelliseksi asettaa apunuoli, jonka pelaaja voi nostaa ruudulle ohjaamaan oikeaan suuntaan. Kumma kun ei karttaakin ole tökätty taskuun.

Vasta pelin loppupuolella yksioikoista kaavaa onnistutaan hieman rikkomaan. Erityisesti mieleen jäi Liikkuva linna -elokuvasta muistuttanut kenttä, jossa pelaaja koluaa kävelevän linnakkeen lukemattomia vaappuvia huoneita. Samalla kuitenkin toiset ongelmat nostavat päätään. Hahmon takana seilaava kamera ei aina käyttäydy niin kuin toivoisi. Onneksi tallennuspisteitä on riittävän tiheässä, joten surman suuhun loikkaaminen ei saa ohjainta lentämään.

Joissain kentissä miekkailun voi vaihtaa pusikoissa hiippailuun, mutta pitemmän päälle sekään ei oikein innosta - päinvastoin. Pöhköjen samuraiden jekuttaminen hymyilyttää ehkä sen kaksi kertaa, jonka jälkeen verkkainen sipsuttelu alkaa maistua unilääkkeeltä. Missään vaiheessa pelaajaa ei pakoteta salakavaluuteen. Liekö syy sitten siinä, että vihollisia pitääkin piestä, jotta eläimet pelastuvat. Ken vitsaa säästää, vai miten se nyt meni.

Tarkoituksen puute kiusaa myös Hiron matkaan tarttuvia kavereita ja kykyjen keräilyä. Pelin aikana aukeaa uusia hahmoja kourallinen, taikoja kaksikin, mutta puolet vähempi olisi riittänyt. Nyt useimmat jäävät täysin hyödyntämättä. Eri hahmoille ja taioille olisi varmasti keksitty käyttöä ainakin aivopähkinöiden ratkonnassa, mutta kun ei. Mokomaa ei nähdä pelissä lainkaan.

Mini Ninjas ei myöskään sisällä minkään sortin moninpeliä, joten pari iltaa vievän läpipeluun jälkeen peli jäänee hyllyyn pölyttymään. Jokaisen kentän voi toki nuohota uudelleen, mutta kovin kummoisia kannustimia uudelleenyrityksiin ei ole - ellei sitten välttämättä halua kerätä jokaista kukkaa ja patsasta. Moninpelin puute on ehkä suurin yksittäinen miinus, koska kaverin kanssa ninjailu olisi hyvinkin voinut pitää pitkästymisen tiessään. Sitä paitsi juuri kimppapelin kautta Mini Ninjas olisi pystynyt yhdistämään isät ja pojat saman pelin ääreen.

Lopputekstien rullatessa peli näyttää lähes anteeksipyytävästi taidekuvia kehityksen vaiheilta. Kuvia katsellessa ei voi olla pohtimatta, miten paljon mehukkaampi kokemus olisi voinut olla, jos kuvat olisi herätetty henkiin sellaisenaan. Voisin vaikka veikata, että pelissä olisi ollut enemmän jännitystä ja riemukkaita hetkiä. Ehkä jopa langanlaihaan tarinaankin olisi saatu enemmän tarttumapintaa kuin pari amatöörimäistä keskustelua siellä täällä.

Ei Mini Ninjas täysin kelvoton tekele ole, mutta siitä jää vahva tunne, että tekijöiden innostus on loppunut kesken. Hellyttävän ulkokuoren alla kumisee ontto ja munaton toteutus, joka ei intoudu sen enempää The Legend of Zeldan nokkeluuteen kuin Ninja Gaidenin sähäkkyyteenkään. Jos pelistä jotain jää käteen, se on lähinnä ihmetys siitä, että lapsille suunnattu seikkailu alituiseen aliarvioi pelaajansa kyvyn oppia ja oivaltaa.