Yhtäkkiä ovi takanani paiskautuu kiinni ja peittyy mustalta hunnulta näyttävään aineeseen. Vilkuilen taskulampun valossa ympärilleni, joka paljastaa huoneessa jotain kiiltävää. Paristo, kuinkas sattuikaan! Yritän edetä kohti seuraavaa huonetta, mutta varsin kalpean oloinen poikalapsi paiskaa oven nenäni edestä kiinni ja laittaa sen lukkoon. Jatkan huoneen tutkimista vaihtoehtoisen reitin toivossa. Nurkassa kiiltelee jälleen jotain. Avain? No sepä mukavaa, kävisiköhän se juuri edestäni lukittuun oveen? Lukko aukeaa ja huokaisen helpottuneena.

Etenen pimeässä ja pelottavassa varastorakennuksessa hitaasti. Paha henki on selvästi riivannut minut, sillä lamppua pitelevä käteni käyttäytyy kummallisesti. Välillä käteni jämähtää valaisemaan nurkkaa ja toisinaan taas liikkuu puolelta toiselle hassusti nykien. Aina välillä tuntuu kuin en saisi kättäni tottelemaan laisinkaan, muutamankin kerran käteni pyöritti koko vartaloani pystyakselin ympäri enkä saanut sitä taltutettua kuin hurjasti huitomalla.

Varastomiehet ovat ilmeisesti olleet varsin huolimatonta sakkia ja jättäneet paristoja ja avaimia lojumaan sinne tänne. Hyvä niin, sillä ties mitkä kauhut silmilleni hyppäisivätkään jos paristot sattuisivat loppumaan. Juuri silloin punasilmäinen teinitytön haamu tarttuu minusta kiinni! Rimpuilen irti taskulamppuani huitomalla, sillä muut ruumiinosani ovat mitä ilmeisemmin jähmettyneet kiinni. Lopulta tyttö irrottaa otteensa ja pakokauhu valtaa minut. Haluan juosta karkuun, mutta jalkani ovat jähmettyneet kauhusta eivätkä anna minun liikkua kuin etanavauhtia eteenpäin. Sitten koko varastorakennus hiljenee. Matelen hiljalleen eteenpäin etsimässä lisää paristoja ja avaimia. Pitkän ja tylsäksi muuttuneen raahustuksen jälkeen löydän lopulta koirani, mutta Musti ei tottele ja hyppää vihamieliseksi heittäytyneen mustan hunnun perään varsin huteran oloiseen hissiin. Vastahakoisesti astun perään. Kun hissi lopulta pysähtyy, kalmankelmeä tyttö tarttuu minusta jälleen kiinni mutta en pysty vastustelemaan. Auttakaaaarghhh...!

Kun silmäni seuraavan kerran avautuvat, olenkin joku aivan muu. Herään hylätystä sairaalasta puhelimen ääneen. Ja mitäs tuo oli, aivan kuin joku pikkupoika juoksentelisi käytävällä? Vaikka sairaalassa onkin valoisaa, otan kaiken varalta jälleen taskulamppuni esille. Vaistoni osui oikeaan, sillä juuri samalla hetkellä koko sairaalasta katkeavat sähköt. Koska kukaan ei tunnu vastaavan puhelimeen, etenen vastaanottotiskiä kohti. Huoneessa 301 tapahtuu jotain hämärää, kertoo sähkökatkoksesta piut paut välittävä infotaulu. Toden totta tapahtuu, sairashuoneen televisiot rämähtävät yllättäen päälle ja sänkyjen alta minua tavoittelee omituisesti kouristelevia käsipareja. Sammutan televisiot tyynesti ja jatkan matkaani. Hiippailen sairaalan käytäviä pitkin minuuttitolkulla tylsistyneenä uloskäyntiä etsien. Sitten jo varastostakin tuttu teinityttö kaappaa minut jälleen! Heilutan taskulamppuani minkä ennätän, mutta yksi heilautuksistani myöhästyy ja kuolen pyöreiden veriroiskeiden ja maanisen kiljunnan saattelemana. Hetken päästä silmäni avautuvat uudelleen ja olen jälleen sairaalavuoteessani. Puhelin soi jälleen ja samat pikkupojat askelet kantauvat jälleen käytäviltä. No voi hemmetti, onko minun ihan pakko lähteä matelemaan käytäville uudestaan?

Ja niin etenee Ju-on: The Grudge. Seikkailu on pelin tapauksessa yhtä kuin avainten ja paristojen etsimistä hi-taal-la etenemisvauhdilla, samalla takkuilevasti taskulampulla sohien. Pelin kentät ovat viisi erillistä ja täysin toisiinsa liittymätöntä kauhutarinaa, joista pelaajalle kerrotaan vain muutamalla lyhyellä lauseella. Katsokaas, kauhutarinoissa jännityksen kannalta oleellisinta on avainhenkilöihin samaistuminen. Kaunan tapauksessa on aivan se ja sama, vaikka taskulampun pidikkeinä olisivat pahvinuket. Tai mistä sitä tietää vaikka ne niitä olisivatkin, kävelyvauhti on nimittäin aivan yhtä hurja. Kaiken huippuna koko komeudella on kestoa vain pari hassua tuntia.

Tämä on mainos:

Paikka paikoin peli on kyllä tunnelmallinen ja onnistuukin säikäyttämään pari kertaa ihan huolella. Koska minkäänlaista taustoitukseen ei ole nähty vaivaa, on pelottelu toteutettu halvoilla yllätyshyökkäyksillä selän takaa. Suurimman osan aikaa pelottelu ei toimi, osittain siksikin että peli on ihan järkyttävän ruma. On samantekevää liikutaanko tyhjässä tutkimuslaitoksessa, hylätyssä kerrostalossa vai missä, autiot käytävät ja latteat tekstuurit toistuvat joka puolella samanlaisina. Äänet ovat asteen verran parempaa tekoa ja ovat oikeastaan ainoa onnistunut tunnelmaa luova elementti.

Ei tätä voi suositella edes pahimman vihollisensa pelattavaksi, ellei pahin vihollinen satu olemaan pahanlaatuinen Kauna-fani. Yksi piste äänille, loput pisteet jokaisesta kerrasta kun peli onnistui vähänkään pelottamaan.