Heavy Rain

Heavy Rainin tapahtumat alkavat jopa hämmentävän arkisesti. Verkkokalvoille piirtyy kuva menestyvästä amerikkalaisperheestä, joka valmistautuu poikansa syntymäpäiväjuhliin. Kaikki näyttää täydelliseltä, kunnes perhe piipahtaa kaupungille ja syntymäpäiväsankari katoaa ostoskeskuksen ihmismereen. Isä säntää esikoisensa perään, muttei ehdi pelastaa uteliasta karkulaista juoksemasta autotielle. Amerikkalainen unelma särkyy hetkessä.

Dramaattisesta alusta huolimatta pelin alkupuolisko on jokseenkin hitaasti lämpenevää sorttia. Ensimmäinen luku jää pitkäksi aikaa irrallisen tuntuiseksi eikä onnistu tempaamaan mukaansa sillä voimalla kuin olisi toivonut. Pelaajan eteen asetellaan runsaasti pohjustavaa materiaalia, joka kuitenkin alkutaipaleella vaikuttaa merkityksettömältä ja suorastaan puuduttavalta näpräämiseltä.

Ennen pitkää polttopisteeseen nousee niin sanottu Origamitappaja, jonka nappaaminen on yksi pelin keskeisimmistä tavoitteista. Sarjamurhaajan tapana on jättää paperista taiteltuja origameja uhriensa käteen, mutta juuri muita johtolankoja ei ole. Tapahtumia selvitellään useista näkökulmista, sillä juoni avautuu mielenkiintoisesti neljän eri päähahmon kautta. Yhtenä avainhenkilönä on edellä mainittu perheenisä, mutta sen lisäksi tapahtumaketjua tarkastellaan myös yksityisetsivän, FBI-agentin ja valokuvaajan näkökulmasta. Kaikilla on omat avunsa ja motiivinsa Origamitappajan löytämiseksi.

Heavy Rain vilisee yhtäläisyyksiä studion edelliseen peliin, Fahrenheitiin, mutta tällä kertaa juoni on astetta maanläheisempi. Missään vaiheessa kuvioihin ei sekaannu yliluonnollisia voimia, vaan tarina kertoo ennen kaikkea tavallisista ihmisistä epätavallisissa tilanteissa. Päähahmojen toteutus on ensiluokkaista. Jokaisella on yksityiskohtaisesti realisoitu persoonallisuus, mikä ilmenee paitsi häkellyttävän realististen ilmeiden, myös laadukkaan äänityöskentelyn ja omaperäisten manöövereiden muodossa. Mieleenpainuvia persoonia löytyy myös päänelikon ulkopuolelta. Esimerkiksi paikallinen motellivirkailija nosti niskavillat pystyyn omalla irvokkuudellaan.

Heavy Rainin ristiriitaisin piirre on sen yksinkertainen pelimekaniikka. Peli koetaan suurelta osin vain sarjana purkitettuja kohtauksia, joita seuratessa ei voi olla kyseenalaistamatta omaa rooliaan pelaajana. Esimerkiksi nyrkkitappelut muodostuvat käsikirjoitetuista animaatioista, joiden päälle istutettuja näppäinikoneja painelemalla peli päättää, mihin kamppailu johtaa. Välillä kävellään paikasta toiseen, hypistellään erilaisia esineitä ja käydään skannailemassa rikospaikkoja, mutta todellista tekemistä jää pelaajalle silti niukanlaisesti. Kaikki ratkeaa vähän liian helposti. Olisin kaivannut esimerkiksi konkreettisempaa pulmanratkontaa onnellisen loppuratkaisun tavoittamiseksi. Rikospaikoilta löytyvien johtolankojen yhdistely ei vaadi ihmeempää aivotyötä, vaan yhteydet löytyvät usein sattumalta.

Ympäristöjen tutkiskelu ei muutenkaan ole kaikkein sujuvimmasta päästä, sillä hahmoja vaivaa lievästi kömpelö ohjattavuus. Tavallisen analogiohjauksen sijaan hahmon kävelyä kontrolloidaan liipaisimella ja vain hahmon suunta valitaan tattia kääntämällä. Erikoisella ratkaisulla on ymmärrettävästi yritetty eliminoida ohjauksen vääristyminen, kun siirrytään huoneesta ja kamerakulmasta toiseen, mutta ohjaustyyli ei tuntunut välittömästi omalta. Se tuotti turhaa haparointia etenkin ahtaissa sisätiloissa. Muilta osin niin upea pelimaailma saa uskottavuuteensa pienen lommon, kun päähahmo pyörii avuttomana kaapin edessä kahvaa tavoitellen.

Lisäksi pelillä on paikoin ikävä tapa tarjota näppäinkomennot epäselvinä ja liikkuvina ikoneina, jotka sekoittaa helposti toisiinsa. Tämä johtaa siihen, että ikoneja tarkkaa enemmän kuin varsinaista pelikuvaa. Varsinkin ohjaimen kääntelyä tai heilautusta vaativien tilanteiden määrää olisi voitu vähentää, mikä olisi kaventanut sekä sekaannusten että toimintavirheiden mahdollisuutta. Suurin osa pelin aikana sattuneista virheliikkeistä liittyi juuri liikeohjaukseen. Joskus liikkeet tuntuivat vaativan melkoista tarkkuutta, mutta toisaalta pelin loppupuolella moottoripyörän väistöliikkeet pystyi tekemään ohjainta edestakaisin heiluttelemalla.

Toisaalta Heavy Rainin ainutlaatuisuuden puolesta puhuu se, kuinka peli opettaa hyväksymään myös harhalyönnit ja epäonnistumiset. Kun on pelatessa tottunut saamaan sormilleen jokaisesta virheestä, Heavy Rainin tapa vain muuntaa tarinan kulkua tuntuu suorastaan inhottavan realistiselta. Mutta juuri se tuo peliin erityisen tunnelatauksen. Keskeisen henkilön menehtyminen satuttaa, koska peli ei palaa edelliseen tallennukseen, vaan jatkaa kylmästi eteenpäin. Se tekee kuolemasta todellisen menetyksen tuntuisen. Heavy Rainin pelaaminen ei olekaan vain suorittamista ja täydellisyyden tavoittelua, vaan kokemus sinänsä. Väärin sitä ei voi pelata - voi vain tehdä parempia tai huonompia ratkaisuja.

Ilahduttavasti pelin loppua kohden myös vauhti paranee ja eteen tulee aidosti yllättäviä, jopa hätkähdyttäviä hetkiä. Mukana on kohtauksia, jotka voivat jäädä päähän kummittelemaan pitkäksi aikaa. Huippuhetkinään Heavy Rain on unohtumaton trilleri, jota ei olisi voinut muutama vuosi sitten kuvitellakaan. Sen grafiikka on pientä repeilyä lukuun ottamatta kuin toisesta maailmasta ja moraaliset valinnat koskettavat aidosti. Erityisen kovaa keskustelua itsensä kanssa jää käymään tilanteista, jotka olisi voinut hoitaa toisin. Halu nähdä eri ratkaisujen vaikutukset pidentää muutoin lyhyehkön pelin elinikää, vaikka draama menettääkin tehonsa toistettaessa. Peli voi muuttua hämmästyttävän paljon.

Pääsuunnittelija David Cage kuvaili ennakkoon Heavy Rainia kertomukseksi isän ja pojan suhteesta. Peli kysyy, miten paljon sitä olisi valmis uhraamaan rakkaan ihmisen eteen. Harva pelitalo rohkenee puuttua näin aikuiseen aiheeseen, mutta vielä harvempi onnistuu tavoittamaan aiheen vaatiman tunnelatauksen. Heavy Rain onnistuu siinä ennen kaikkea realistisen maailmansa ja kiinnostavien hahmojensa avulla. Vaikken voi sanoa nauttineeni joka hetkestä pelin parissa, tarjoaa Quantic Dream kuitenkin kokonaisuutena hyvin ainutlaatuisen kokemuksen, joka puskee pelien ääriviivoja uuteen muotoon. Kuinka monesta pelistä voi sanoa samaa?