Guitar Hero: Van Halen

Guitar Hero -perheen tuorein tulokas seuraa nykyistä bändipelitrendiä ottamalla keulakuvakseen yhden maailman kuuluisimmista kitaristeista orkestereineen. Eddie Van Halenin ansioita kitaristina ei kiistäne kukaan, vaikka Van Halenista muuten voikin olla montaa mieltä. Pelin taustalla pyörii Guitar Hero: Metallicasta tuttu pelimoottori, eli poissa ovat kaikki vitosen mukanaan tuomat hienot uudistukset, kuten biletila ja monipuoliset moninpelivaihtoehdot. Yksi epäonninen kaveri kaataa jälleen koko bändin suorituksen, mikä tuntuu vanhanaikaiselta vaikkei Metallicasta ole aikaa kuin vajaa vuosi.

Guitar Hero: Van Halen käsittää Van Halenin uran ensimmäisestä albumista vuoteen 1984, jolloin David Lee Roth jätti orkesterin. Valinta on perusteltu, sillä suurimmat Van Halen -hitit sijoittuvat nimenomaan tuohon aikaan. Mukana ovat kaikki oleellisimmat ikivihreät kuten Hot for Teacher, Ain`t Talking `Bout Love, Panama ja Jump. Kaikkiaan peli tarjoaa 25 Van Halen -hittiä soiteltavaksi. Ja mikäs soitellessa, varsinkin kitaralla. Eddien riffit ja umpihullut soolot ovat todella hauskaa soitettavaa, eivätkä muutkaan instrumentit kehnosti ole käännetty. Peli on myös loppuaan kohden todella haastava, sillä Eddien soolot eivät todellakaan taivu joka tiluttajan sormille, minkä sain itsekin karvaasti todeta. Haaste ei kuitenkaan ole Slayerin Raining Blood -henkistä raivostuttavaa tahkoamista ranteet kipeänä, vaan tarkkaa ajoitusta ja hurjaa sorminäppäryyttä vaativaa. Hyvä näin.

Van Halenin lisäksi mukana on 19 kappaletta vierailevilta artisteilta. Alter Bridgen, Third Eye Blindin ja Killswitch Engagen tapaisten bändien mukanaolo hieman kummastuttaa, sillä yhtymäkohtaa Van Halenin musiikkiin on edellämainittujen lisäksi useimpien muidenkin lämppäribändien tuotoksista erittäin vaikea löytää. Vierailevien tähtien biiseissä on jokunen helmikin mukana, mutta tyylillisesti ne rikkovat kokonaisuutta todella tehokkaasti.

Guitar Hero: Van Halenin yksinpelin kehyksenä toimiva ura on puolestaan syvältä ja poikittain. Kaikki 44 biisiä on soitettava läpäisyä varten ja biisit on lätkäisty soitettavaksi ilmeisen satunnaisessa järjestyksessä. Kaikille intrumenteille on jälleen oma uransa, eikä tähtien keräilyssä ole minkäänlaista pointtia. Pelissä ei ole minkäänlaista teemaa uran etenemiseen, eikä Van Halenia ole mukana muuten kuin biisien ja virtuaalisten bändijäsenten osalta. Toki biiseissä on oma erillinen faktavideonsa Guitar Hero: Metallican malliin, mutta kuka niitä muka jaksaa katsella? Lisäksi vierailevien artistien biiseissä on runsaasti jo kertaalleen nähtyjä kappaleita, joskin huonommin versioituna. Esimerkiksi Judas Priestin Painkiller on paljon heikommin nuotitettu kuin Rock Band 2 -vastaava, ja lisäksi kertaluokkaa helpotettuna.

Niin hauskoja kuin Van Halenin biisit ovatkin soittaa, kokonaisuutena peli ei vakuuta. Biisejä on liian vähän, eikä niitä saa edes siirrettyä sarjan kahteen edelliseen osaan. Guitar Hero: Van Halen ei tue myöskään muunlaista ladattavaa sisältöä kuin käyttäjien tekemiä GHTunes-kipaleita. Lisäksi itse bändiä ei pelissä ole tarpeeksi. The Beatles: Rock Band näytti alkusyksystä miten bändikeskeinen peli tulee hoitaa ja siihen verrattuna Guitar Hero: Van Halen tuntuu suorastaan erinomaisen orkesterin täydelliseltä haaskuulta. Ylitse kaiken muun nousee kuitenkin tunne siitä, että jos peli olisi julkaistu vuosi sitten, siitä olisi huomattavasti helpompi innostua. Nyt kokonaisuus tuntuu hätäiseltä ja vanhanaikaiselta, mikä lienee pelisarjan iän huomioonottaen jonkin sortin ennätys. Kiitokset vain, Activision.