Just Cause 2

Päämääränsä löytääkseen Rico tarvitsee tietoa. Koska Wikipedia ei tällä kertaa auta, Rico tekee saaren kolmelle rikollisjärjestölle palveluksia informaatiota vastaan, kuten valtaa sotilastukikohtia ja muita toimeksiantoja. Jokaisella rikollisjärjestöllä on omat lehmänsä ojassa. Ularin pojat tahtovat palauttaa saaren takaisin luonnontilaan, Reapers tähtää kansalaisten vapauttamiseen omien epämääräisten ideologiodensa varjolla, kun taas perinteinen pukumafia Roaches pyrkii vain turvaamaan oman rikollisen liiketoimintansa. Just Cause 2 on kirjoitettu varsin hyvin ja hauskasti, sillä sen lisäksi että osapuolien tehtävät ovat täysin organisaation teeman mukaisia, ne ovat myös hauskoja ja juuri sopivan yliampuvia. Taustalla oleva pääjuoni tulee myös mukavasti perässä ja antaa pelille omanlaistaan uskottavuutta.

Edellisen Just Causen malliin myös jatko-osa on valtava hiekkalaatikko täynnä leluja ja hurjapäisiä ilmailutemppuja. Huimaavaan tuhannen neliökilometrin skaalaan mahtuu vaikka mitä: saarelta löytyy valtavan suuri pääkaupunki, parisensataa pienempää kylää ja kuppikuntaa, lumihuippuinen vuori ja jopa ilmassa leijuva herrasmiesten klubi. Kaikkea on paljon ja vieläkin enemmän: pelkästään erilaisia ajoneuvoja löytyy käpisteltäväksi yli 100. Aseita ja muita sotakoneita on niin ikään varmasti jokaiselle riittävästi.

Valtaisan skaalansa lisäksi Just Cause 2 on ulkoasultaan yksi upeimpia näkemiäni aikoihin. Piirtoetäisyys on todella vakuuttavaa jälkeä: kiipeämällä Panaun keskellä olevan vuoren huipulle näkee puita ja rakennuksia silmän kantamattomiin. Lentokoneilla lentää mielellään odotellen paratiisin auringonlaskua, kun tietää millaista silmäkarkkia on luvassa. Ulkoasulla on toki hintansa. Selkein myönnytys on siviilimäärältään noin Karkkilaa vastaava Panau. Edes saaren pääkaupungissa ei liiku kuin muutama hassu siviili ja maalla vielä vähemmän. Ongelma ei ole iso, mutta näkyvä.

Keskeisin elementti pelin etenemisen kannalta on kaaos. Jokaisesta isommasta tihutyöstä ja suoritetusta tehtävästä pelaajan plakkariin hivuttautuu pieni määrä kaaospisteitä, jotka avaavat pikkuhiljaa uusia tehtäviä, vallattavia tukikohtia sekä aseita ja ajoneuvoja. Ja voi pojat miten hauskaa kaaoksen aiheuttaminen on! Ricolla on edellisestä osasta tutun liitovarjonsa lisäksi myös venyvä kiipelykoukku käsissään, joka monipuolistaa peliä huimasti. Koukulla voi ylöspäin kipuamisen lisäksi kaapata helikoptereita lennosta, sitoa vihollisia seiniin ja kulkuneuvohin sekä vaikkapa viritellä maanteille ansoja. Erilaisia tapoja eliminoida viholliset on riittävästi ja peli antaa pelaajalleen hyvät työkalut luovuutensa toteuttamiseen. Esimerkiksi tornissa tähyävän tarkka-ampujan voi joko nykäistä koukulla alas, singahtaa itse torniin jakamaan fyysistä lakia tai vaikkapa posauttaa koko tornin ilmaan singolla.

Paras jälki tulee, kun temppuilua yhdistelee. Ensiksi vaikkapa lentokentältä suihkari alle, siitä sitten hyppy suoraan vihollishelikopterin kyytiin, helikopterin konekivääreillä tukikohdan suurimmat tuhottavat rakennukset matalaksi, jonka jälkeen onkin hyvä loikata liitovarjon varassa liiskaamaan jäljelle jääneet sotilaat. Mielikuvitusta ei juuri rajoiteta ja aina kun tarpeeksi lujaa räjähtää, nousee kiero virne kasvoille.

Ja räjähdyksiä pelissä piisaa. Jokaisessa kyläpahasessa ja muussa piisaa posauteltavia bensatankkeja, generaattoreita ja radiotorneja, jotka vain odottelevat pelaajan luoteja. Just Cause 2:ssa on alusta pitäen hirmuinen rytinä päällä ja vatsanpohjaa kutitellaan jatkuvasti. Enpä muista milloin olisin viimeksi loikannut pelissä liki kilometrin mittaisen base-hypyn räjähtävän hotellin paukkuessa taustalla. Hengähdystaukoja saa vain vapaasti karttaa tutkimalla ja silloinkin on paha merrassa yleensä alle viiden minuutin. Pelissä vallitsee jatkuvasti kiva tekemisen tunne, joka pitää padin tiukasti kourassa.

Noin puoleenväliin asti peliä jauhaa todella mielellään. Niin Ricon kuin eri ajoneuvojen ohjaus on toteutettu hyvin, erilaista tekemistä on jatkuvasti ja saari hellii silmiä. Sitten Just Cause 2 paukauttaa pelaajaansa yhtäkkiä rautaputkella polvilumpioon onnettoman automaattitallennuksensa ansiosta. Kesken tehtävän tallennuspisteitä on nimittäin todella harvassa ja kesken kaiken kuoleminen nollaa kaiken etenemisen. Puolenvälin krouvin ylityksen jälkeen pisimpiin tehtäviin saattaa palaa aikaa toista tuntia, mikä tietää pahimmillaan kymmenien minuuttien pelisessioita ilman toivoa tallennuksesta. Toki pelistä löytyy myös vapaa tallennus, joka tosin heittää pelaajan vain lähimpään tarkistuspisteeseen, eikä tallenna tehtävässä etenemistä lainkaan.

Just Cause 2 vaikeutuu tasaisesti hahmon kehittymisen mukaan, ja kun samaan aikaan pitkien ja vaikeiden tehtävien kanssa eteen lyödään yli-inhimillisen tarkkoja ja kestäviä vihollisia, ei itku ole kaukana. Jossain vaiheessa keräilyvietille on annettava periksi ja painettava kaasu pohjassa eteenpäin, mikä sotii täysin pelin kaikkituhoista periaatetta vastaan. Grand Theft Autosta tuttuun malliin ensimmäinen tarkistuspiste on yleensä myös varsin kaukana itse tehtävästä, joten pitkiä teitä pitkin joutuu köröttelemään varmasti riittävästi. Kömpelö tallennussysteemi ei yksinkertaisesti sovi pelin järjettömän suureen skaalaan ja onnistuu pilaamaan pelikokemuksen tehokkaasti. Ongelma koskee jostain syystä ainoastaan tehtäviä, sillä niiden välissä suoritettu tuho säilyy kyllä pelin muistissa vaikka kuolisi kuinka. Ei mahdu järkeen.

Jos tallennuksen hölmöilyjä korjataan päivityksellä myöhemmin, ilmaantuu Just Cause 2:n pisteplakkariin heti yksi pinna lisää. Tällaisenaankin reittilippu Panaulle kannattaa ottaa, on kokemus kuitenkin sen verran huima ja ahkera keräilijä saa pelikelloon helposti kolmenumeroisen luvun. Hauskaa piisaa vaikka kuinka, mutta niinä hetkinä kun eteneminen tyssää tuntikausiksi tappeluun tallennussysteemin kanssa, tekijäryhmää vihaa koko sydämensä pohjasta. Yritä tässä nyt sitten olla jotain mieltä.